| |
PE 4.8.
Suomen Kuvalehdessä oli tänään puhutteleva artikkeli suomalaisesta väkivaltarikollisuudesta. Rikosylikomissario Kari Tolvanen näkee kolme tietä väkivaltarikollisuuden vähentämiseksi: humalahakuisen juomisen vähentäminen, parantunut mielenterveystyö ja väkivaltaviihteeseen puuttuminen.
Suomessa tapahtuu tilastollisesti eniten henkirikoksia koko Länsi-Euroopassa. Tässä on sisäpoliittista haastetta. Mitä tehdä? Oma näkemykseni on, että rangaistusten kovuus ei vähennä rikollisuutta eikä vankila kasvata yhteiskuntasopeutujaksi. On maita, joissa käytetään kuolemanrangaistusta, mutta se ei historian faktojenkaan valossa ole estänyt rikollisuutta. Laittomuuksiin syyllistynyttä ei pidä kuitenkaan paapoa ja helliä, vaan käyttää oikeusvaltion suomia järeitä keinoja. Kansalaisten yleinen oikeustaju on hyvin jämerä. Käsittääkseni tuomiot ovatkin viime vuosina koventuneet ja presidenttien armahduspolitiikka on kautta aikain ollut harkitun maltillista.
Poliittisina ratkaisuina näkisin syrjäytymisen ennalta ehkäisevän työn, alkoholipolitiikassa asenteisiin puuttumisen hinta- ja kieltopolitiikan sijaa ja riittävän resurssoinnin poliisitoimelle. Tärkeimpänä näkisin riittävän resurssoinnin mielenterveystyöhön.
Lakitiedon opettamisen tiimoilta olen jonkun verran perehtynyt kriminologiaan ja käsitykseni mukaan terve ihminen ei koskaan toista tapa. Toisekseen henkirikoksen taustalla on yleensä jompi kumpi: nainen tai viina. Ylipäätänsä väkivaltarikollisuus on varsin maskuliinista.Muistaakseni 95 prosenttia väkivaltarikollisista on miehiä. Viina on tapauksissa paljon yleisempi seuralainen kuin huumeet.
Maamme turvallisen tulevaisuuden kannalta on tärkeätä, että mielenterveystyöhön resurssoidaan niin julkisella kuin yksityiselläkin puolella riittävästi. Asennemuutoksen kautta on saatava pois negatiivinen hullun leima, sillä mielenterveyssairaudet ovat sairauksia siinä kuin somaattisetkin taudit. Onneksi esimerkiksi masennuksesta on alettu jo puhua ja muutamat julkisuuden henkilöt ovat antaneet taudille kasvot, mikä tuo vakavan depression lähemmäksi arkeamme ja poistaa sen ympäriltä turhaa häpeän kehää. Vakava depressio on hengenvaarallinen tauti ja se voi olla hengenvaarallinen myös läheisille. Suomessa on aivan riittävästi mm. laajennettuja itsemurhia, joissa surmansa on saanut kokonainen perhe.
Suuri yhteiskunnallinen ongelma on väkivaltarikoksen uusijat. Tutkimusten mukaan esimerkiksi seksuaalirikollisuudessa terapialla ja muilla toimenpiteillä on huonot tulokset. Tutkimukset ovat osoittaneet, että vapautumisen jälkeen riski rikoksen uusimiseen on ollut sataprosenttinen. Miksi vain Jammu Siltavuori istuu vankilatuomion jälkeistä pakkohoitoa? Yleisen turvallisuuden nimissä lainsäädäntötyössä pitää ehdottomasti saada jämptimpi komento tähän ongelmaan. Rikollinenkaan ei ole lainsuojaton oikeusvaltiossa, mutta kun tutkimustulokset puhuvat kovaa faktaa, niin silloin pitää vakavissa väkivaltarikoksissa käyttää rohkeammin pakkohoitoa suoritetun vankilatuomion jälkeen. Silloin ei ole kyse pelkästään rikollisuudesta, vaan niin vakavista persoonallisuus- ja mentaliteettihäiriöistä, että niitä ei hyssyttelemällä poisteta.
KE 9.8
Kari Uusikylä pohti HS:ssa alkuviikosta, että suomalainen työelämä ei arvosta tarpeeksi luovia tyyppejä. Ihan täysin en lukemani perusteella vielä ymmärtänyt, mistä on kyse, mutta pohtimisen arvoisen asian HS nosti pöydälle. Auktoriteettiuskollinen ja luterilaisen tunnollinen suomalainen voipi hyvinkin kätkeä luovuutensa ja antaa enempi totuttujen, yhteiskunnan hyväksymien maneereiden tulla esille. Mutta että pärjäämme tulevaisuuden globaaleilla markkoinoilla, niin luovutta tarvitaan niin työntekijä- kuin työnantajafoorumillakin.
Esimerkiksi teollisuutemme, joka ponnahti liikkelle tekstiiliteollisuudesta 1800-luvulla - mikä on tekstiiliteollisuutemme tilanne nyt! Siellähän ne kankaat ja vaatteet tehdään kaukana idässä tahi sitten Suomenlahden takana. Yhtä lailla meillä on vaara menettää it-osaamisemme halvemman tuotannon maihin. En halua mitään Kiina- ja Intia-pelkoja lietsoa, mutta faktahan se on, että erityisesti nuo kaksi maata ovat tulevaisuuden tekijöitä tässä suhteessa. Raskas teollisuus on pysynyt onneksemme kilpailukykyisenä ja poliittisin ratkaisuin on tuettava sen toimintaedellytyksiä entisestään.
Eikö polttoaineverotukselle muka todellakaan voi tehdä mitään? Kuinka kauan täytyy kituuttaa kalliin bensan kanssa, ennen kuin tämän rauhallisen kansakunnan mitta tulee täyteen? Ymmärrän, että raakaöljyn hinnannousu ongelma kaikkialla, mutta toivon tulevan hallituksen tekevän veropoliittista remonttia ja toivon, että on myös uskallusta ajatella luovalla poliittisella tavalla. Oma luovuuteni on tässä se, että tunnustan avoimiesti, etten tahdo enää jaksaa näitä tämän maan veroja. Jos hyvinvoinnin taso on vain ja ainoastaan veroista kiinni, niin katsottakoon sitten myös se, mistä voidaan joustaa tahi nipistää. Ei hyvin ansaitsevienkaan selkänahasta voida ihan kaikkea irti ottaa eikä systeemi voi jatkua tämmöisenä, että esimerkiksi lisätöitä tekevää rangaistaan verotuksella ja samaan aikaan sosiaalietuudet sallivat, että jonkun ei kannata ottaa vastaan tarjottua työtä, kun se ei toisi rahassa mitään hyötyä.Vaikkahan kuinka saisin vasemmmalta vastaani, niin minä sanon ihan suoraan, etten jaksa tätä Suomen verotaakkaa. Laskin kurillani, että jos pysyn terveenä ja pysyn nykyisessä päävirassani, niin ehdin vielä pelkästään siitä päävirastani vielä maksaa pelkkää tuloveroa semmoiset 320 000 euroa.
Nykyinen eläkejärjestelmä luotiin maahamme silloin, kun oli noin kuusi työntekijää yhtä eläkeläistä kohti. Nyt tilanne on toinen. Esimerkiksi minä ja vaimoni elätämme itsemme, seitsemän lasta ja jos oikein olen laskenut, niin noin kolme eläkeläistä. Ainakin osittain jollei täysin ja sehän on kunnia ja velvollisuutemme, että työlliset tukevat osaltaan taloudellisesti jo pitkän päivätyön tehneitä, ansaittuja eläkepäiviä nauttivia hyvinvoinnin tähän maahan rakentaneita.
Nykyeläkäisten indeksihommassa olen samalla linjalla kuin Vielman Ahti. Jokin tasa-arvo on sentään pidettävä indeksitarkistustenkin suhteen, jos hyvinvointi-Suomi haluaa tasa-arvon yhtenä lippulaivamaana esiintyä. Nyt eläkkeellä olevat ovat eläkkeensä ansainneet pitkällä työurallaan jonka aikana he ovat rakentaneet myös hyvinvointi-Suomea tulevien sukupolvien hyödyksi.
Väestörakenteen muutos ja elinajanodotteen kasvu tekee eläkekysymyksen haasteellisemmaksi tulevaisuudessa. Valtiovalta on tilanteeseen varautunut mm. rahastoin. Entistä ponnekkaammin pitäisi tehdä ratkaisuja, joilla turvataan eläkeläisen asema tulevaisuuden Suomessa. Mitä lie Kari Puron työryhmä miettii. Nyt työssä olevat keski-ikäiset ja sitä nuoremmat pitää saada mielestäni kunnon porkkanoin kuten selkein verohelpotuksin entistä aktiivisemmin eläkesäästäjiksi, sillä on harhaa luulla, että meikäläisen ikäpolvella kaukana edessä häämöttävien eläkepäivien tilanne olisi se, että eläke olisi noin 60 prosenttia palkasta. Siitähän jo HS uutisoi aikanaan ja laski, että alle 50 prosentin jää. Ja jos joutuu eläkkelle aikaisemmin, niin mihin lie jääkään, jopa 30-40 prosenttiin.
Väestörakenteen muutos on haaste koko EU:lle ja Tanska on nostamassa eläkeikää 67 vuoteen ja Iso-Britanniassa puhutaan jopa 69 vuodeta. Ei Suomesta löydy poliittista tahtoa eikä kansakunnankaan tahdon mukaista ole nostaa eläkeikää jonnekin 70 vuoteen, vaan muunlaisia ratkaisuja tulevaisuuden eläkkeiden maksamisen onnistumiseksi on saatava.
Teija jo tekee täyttä päivää koululla ja pienimmät jo hoidossa. Minä taidan laittaa tänään muusia ja kalapuikkoja. Vetäydyn tästä hellan äärelle ja odotan innolla kommentteja, yhteydenottoja, vieraskirjalla käymistä...
SU 20.8.
Toki on miettisen arvoista, missä määrin autourheilu on urheilua, mutta itse katson urheilukäsitteen laajemmin. En ymmärrä urheilulla pelkästään suorittajan fyysistä voimanponnistusta, vaan yhtä lailla esimerkiksi shakki, ratsastus, autoilu, ammunta jne. ovat oman tyylinsa urheilua.
Jyväskylän suurajoilla on suuri taloudellinen merkitys Jyvässeudulle ja Jämsän seudulle. Yksistään jo se talkootyön määrä, mitä ralliviikonlopun järjestäminen vaatii, on uskomaton.Jossain kirjassa vilahti kerran luku, että vuositasolla Suomessa urheiluseuroissa tehdään talkootyötä, jonka arvo rahassa mitattuna olisi noin 1,6 miljardia euroa. Kolmannen sektorin merkitys kansantaloudessa on merkittävä. Suomalaisuuteen perinteisesti kuulunut talkoohenki näkyy tänä päivänä järjestöjen ja yhteisöjen tekemänä työnä, josta osa kanavoituu tuikitärkeään lähimmisen auttamiseen kuten vanhusten yksinäisyyden torjuntana, sijaisperhetoimintaan jne.
Keskisuomalaisena sitä on jo tottunut siihen, että loppukesään kuuluu yksi ralliviikonloppu ruuhkineen ja liehuvine lippuineen ja taivaalla pärisevine helikoptereineen. Karnevalistinen värikkyys on tervetullut asia, kunhan tuon roskaamisen suhteen rallituristit oppisivat vastuullisemmiksi.
Olen ollut jo useana vuonna talkootöissä Ouninpohjassa ja nyt tuli Teijakin mukaan. Perjantai-iltana myytiin jo pääsylippuja ja parkkipaikkoja yöksi Ounin talon pelloille majoittuville. Selkeästi vähemmän oli porukkaa kuin kahtena edellisvuonna ja etenkin iloisten virolaisturistien vähäinen määrä ihan harmitti. Mutta hauskaa oli. Oikealla huumoriasenteella rallituristien kanssa pärjää. Illan hämärtyessä on vähän basaaritunnelmaa: porukkaa, ääntä, tinkimistä...Ystävämme Arjakin oli mukana ja tykkäsi kanssa, ja päätimme, että ensi vuonna lähdemme kolmistaan jälleen rallitalkoisiin Ouninpohjaan.
Tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskunnassamme meidän on entistä tarkemmin katsottava, missä määrin voimme kanavoida tehtäviä kolmannelle sektorille. Tietyssä määrin se on välttämätöntä, koska väestökehityksemme ja sitä kautta kehittyvä huoltosuhteemme on niin epäedullinen. Elätettäviä on yhä enemmän ja elättäjiä entistä vähämmän.
MA 28.8.
Mikä tunnelma! Mikä kokemus! Eka kertaa elämässä olin Ruotsi-Suomi -maaottelussa. Isotalon Jannen kanssa tehtiin reissu ja kahden vuoden päästä lähden jälleen. Näin ja koin omin silmin, miten ruotsalainen itsetunto hyppää korkealle ja miten vieläkin suomalainen vaatimattomuus on turhan alistuvaa.
Urheilu toimii yhteiskunnallisena peilinä vähän taiteen tavoin. Ei tällä kansakunnalla ole varaa enää potea kansallista rimakauhua ja kääntää katsetta kainosti kohti maanpintaa, jos onnistuu. On luotettava itseensä, tähän kansakuntaan, omaan yritykseen, omaan perheeseen,omaan koulutukseen... Mentävä eteenpäin. Näytettävä, että kykyä on ja sisua riittää.
Mielenkiintoista nähdä, miten hyvin lajit ovat tasa-arvossa kun vaikkapa vuoden urheilijaa valitaan. Oman näkemykseni mukaan jyväskyläläisen Jani Lakasen pitäisi olla hyvinkin vahvoilla. Suunnistus on vain laji, jolla ei ole ihan samanlaista mediajulkisuutta kuin vaikkapa mäkihypyllä, jääkiekosta puhumattakaan.
Ilo oli katsella hyvien urheilijoiden säihkyvää esiintymistä ja pr-taitoa. Esimerkiksi Jukka Keskisalon keskittyminen omaan suoritukseen, hyvä tekniikka ja lahjakkuus mutta myös oivallinen estradivalmius ottaa suuri yleisö "valtaansa" omalla kotistadionilla oli hienoa.
Suomi-Ruotsi -maaottelu on ymmärtääkseni vanhin yhtäjaksoisesti jatkuva kahden valtion välinen urheilukamppailu. Hieno perinne ja terveellisen hyvää viihdettä katsojalle. Kyllä paikan päällä on niin monin verroin toisenlainen tunnelma kuin televisio pystyy välittämään.
Ostin Akateemisesta Kirjakaupasta vähän maaottelutuliaisia ja vaimolleni toin uuden parisuhdekirjan. Hyvä vähän katsella jo näin pitkän liiton jälkeen edes kirjasta, että meneekö suurin piirtein oikein. Itse olen kyllä ollut tyytyväinen.
Kirjaa ostaessani en arvannut, että sisällöstä aika paljon olikin näitä aviollisen velvollisuuksien täyttämisen niksejä. Sen verran konservatiivinen olen, että vähän tuppasi punastuttamaan, kun avasin kirjan summassa ja ryhdyin keskeltä lukemaan: "Luolamiesleikissä otetaan kaikki vaatteet pois ja mennään peiton alle..." Olin toki tuliaisellani tarkoittanut ihan psykologisen näkökulman henkistä puolta.
Koulutyö on alkanut mukavasti. Kaiken kaikkiaan kiva oli aloittaa taas uusi työviikko. Politiikan kentällä pärjäämiseenkin sain uutta potkua, kun Keskisuomalainen tänään uutisoi, että "rumallakin miehellä on mahdollisuus pärjätä politiikassa."
En malta olla kertomatta koulukohtaisista eroista. Lukiolaiset ovat toki ilahduttavan motivoituneita mutta eivät enää niin rajattoman innostuneita koulutyön alkamisesta kuin ekaluokalle tulleet. Vaimollani on jälleen 1. luokka ala-asteella ja ensimmäisenä koulupäivänä hän luki oppilailleen reissuvihkon kanteen liimatun runon ääneen. Kun runo oli päättynyt, yksi oppilaista totesi vilpittömästi: - Voi, lue se uudestaan...!
Meikäläisen tunneilla on saanut encore -pyyntöjä toistaiseksi odottaa.
<< Takaisin arkistoon
|
|
