| |
MA 15.7.
Haikein mielin sitä jo aistii lähestyvän syksyn merkit. Yksi kesä alkaa olla jälleen takana. Tuntuvat vaan lyhentyvän nämä kesät vuosi vuodelta.
Samalla ihmettelen, mihin on häipynyt se elämän voima ja vimma, mikä minussa joskus oli. Missä on se Janne, joka oli valmis ajamaan Savonlinnaan vartavasten nähdäkseen Tannhäuserin ja seisomaan koko sen nelituntisen oopperan siinä muurin vieressä. Ja lähti sitten reippain mielin ajamaan yötä myöten takaisin Jämsään.
Miten nuorena vartavasten halusin joka vuosi mm. Tampereen teatterikesään ja oli semmoisia pakkohaluja, jotka piti vaan nähdä kuten Dramatenin Kung Lear, jota itse Jarl Kulle tähditti nimiosassa ja jonka Bergman oli ohjannut.
Ei tule lähdettyä enää konsertteihin, ei oopperaan, ei teatteriin. Tosin Savonlinnassa viikko sitten olimme, mutta ei olisi tullut itse sitä reissua hommattua.
Vanheneminen tuo mukanaan tämmöistä kylläisyyttä, että ne asiat, jotka ennen olivat niin tärkeitä ja toivat vaihtelua arkeen, eivät enää jaksa innostaa.
Ja nämä suuret muutokset syövät niin paljon voimavarojani. Miten olisikaan mukavaa, kun olisi vielä lehtijuttukeikkoja tai laulukeikkoja. Ensimmäisen kerran elämässäni elän nyt opettajan kesää. Mutta ennemmin haluaisin pientä projektia ja tekemistä tälle pitkälle lomalle.
Nyt tuntuu, että vain ruostun.
KE 17.7.
Minua jostain syystä ei yhtään hetkauta ministeri Päivi Räsäsen lausunto kansanherättjäjuhlilla. Vai millä juhlilla se nyt olikaan.
Ministeri Räsäsellä on oikeus uskoonsa. Jo kirkko isä Augustinus aikoinaan kirjoitti, että on ihmisten välinen luontaisoikeus, jonka ymmärrän omatunnoksi. Sitten on ihmisten säätämä laki ja kaiken yläpuolella Jumalan laki.Noh, Augustinus ei ollut sisäministeri, mutta ei tätä hänen näkemystään ole kauhiasti herjattu.
Maallilstunut aikakautemme on vain semmoinen, että on kovin epämuodikasta olla julkikristitty, kuulua kirkkoon ja puhua kunnioittavaan sävyyn Raamatusta. Kristinusko on oleellinen osa maamme kulttuurihistoriaa, se on muovannut yhteiskuntaamme, ajattelutapaamme. Näin ollen on täysin turhanpäiväistä keskustella, saako esimerkiksi kevätjuhlalla laulaa Suvivirttä. Se PITÄÄ laulaa. Se on osa koululaitoksemme historiallista traditiota.
En aio erota kirkosta ministeri Räsäsen lausuman taika. Hänen lausumansa ei aiheuta minussa minkäänlaista negatiivista tunnelatausta.
PE 19.7.
Olipas kiva päivä: olin pitkästä aikaa juttukeikalla. Ja arvaas, missä: Jämsän kristillisen kansanopiston kesäseuroilla.
Jostain syystä tuo tapahtuma on mieleeni ja sinne on aina kiva mennä jutuntekoon. On perheitä, kova talkoohenki, sosiaalista elämää, ihmiset iloisia, paljon lapsia ja nuoria. Ilmapiiri on hyvä ja ihmiset tapaavat tuttuja. Samalla massiivinen tapahtuma on mainio talkootyön näyte. Tunteija säästämässä ihmiset ovat valmiita uhraamaan omasta ajastaan yleiseksi hyväksi.
Toimittajaa kohtaan järjestävä taho on tavattoman ystävällinen ja informatiivinen. Monella on ennakkoluuloja lestadiolaisista ja seuroista, mutta patistan menemään mukaan, niin näkee asian oikean laidan.
Paljon näin tuttuja vielä enemmänkin olisin viihtynyt, mutta piti lähteä kirjoittamaan.
Ainakin mun konservatiiviselle ja monen mielestä tylsälle luonteelle sopii paremmin tuommoinen tapahtuma, jossa ei ole kaljatelttoja, ei örveltämistä eikä roskaamista.
Huomenna sitten toinen mielenkiintoinen juttureissu...ihan jännittää....
LA 20.7.
Kuuntelin aamulla radiosta Aristoteleen kantapään uusintaa ystävänpäivältä 2011. Pasi Heikura tenttasi haastateltalta hellyttelynimien etymologioita.
Miksi tosiaan suomalaiset kutsuvat rakkauden alkuhuumassa rakastettuaan "beibiksi" mutta eivät vauvaksi. Miksi rakastettua sanotaan "beibiksi", vaikka hänen halutaan juuri olevan aikuinen, jonka kanssa tehdään niitä "beibejä."
Tai rakastettu on pulu ja kyyhkyläinen. Heikura ihmettelee, miten lähes rotan tavoin jätteita syövät linnut, jotka aiheuttavat omilla jätöksilään kaupunkien katusiivouksille valtavan työmäärän, joka tulee maksamaan...niin tämä eläin on rakkauden symboli siinä kuin lievästi piiikikäs, terävä ja hyvin kova havupuun käpy sanassa sydänkäpynen.
Tutkija antoi hyviä vastauksia. Sanoi myös, että suurimman rakkauden roihutessa on tapana leperrellä sille omalle rakkaalle - jopa niin hellyttävästi, että myöhemmin saattaa ihan hävetä.
Suosittelen Radio Ylen 1:n ohjelmia lämpimästi. Siinä kanava, josta tulee asiantuntevien uutisten lisäksi erittäin hyviä dokumentteja, tiede- ja taideohjelmia. Nyt esim. Lontoon Promps-festarit alkaneet ja voi osin seurata upeita klassisen musiikin konsertteja. Tai tiistain Firago-ohjelmassa romanttisen heinäkuun oopperahelmiä,joka tällä kertaa oli Paula Nurmentauksen toimittama ohjelma, Minna Lindgrenin huumorilla höystetyt jutut, Risto Nordelliln Riston valinta...jne.
Lauantaina toivotut levyt on edelleen lempiohjelmani ja taitaa olla vanhimpia suomalaisia ohjelmaformaatteja. Ja kaipaan edelleen Knallin ja sateenvarjoen uusintoja. Se oli osa lauantai-iltapäivääni monen, monen vuoden ajan. Usein kuuntelimme yhdessä pojan kanssa.
Todellisissa tarinoissa oli vahva dokumentti hiljan suomalaismiehestä, joka haki salaa rakastamansa virolaisnaisen itse tekemällään soutuveneellä Suomenlahden takaa kylmsän sodan alussa, kun neukut olivat jo miehittäneet Viron. Kyllä todellinen elämä voi olla suuri seikkailu.
Minä tästä lhäden nyt tekemään yhteä elämäni seikkailua...perästä kuuluu toivon mukaan.
SU 21.7.
Huomenta, päiväkirjani. Jatkan siitä, mihin eilen jäin.
Kun lähdin ajamaan Sahalahden kautta Kuhmoisten Pihlajakoskea, avasin tietenkin radion ja YLE 1, josta tuli aivan loistava Niina Mäkeläisen toimittama ohjelma kielestä, sen merkityksetsä, sukukielistämme ja kielen ja kristinuskon suhteesta.
Kielitieteilijä, professori Janne Saarikivi puhui selkokielisesti, ei akateemista "vain harvoille ja valituille -kieltä". Hänen mielipiteensä, tietonsa ja motivaationsa tiedettä, elämää, yhteiskuntaa - kaikkea - kohtaan vaikuttivat minuun suuresti. Tuli olo, että siinä on persoona, jolla on paitsi aivot, myös sydän ja sielu.
Erityisesti Parnasso -lehdestä luetut Saarikiven kolumnit iskivät. Miten joku saa irti yhdestä aiheesta niin paljon, miten joku voi kirjoittaa niin hyvin ja ajatuksia herättävästi.
Sallittakoon, päiväkirjani, että kerron itselleni vielä kehutarina YLE 1:n kanavasta: Reseptori, Eurooppalaisia puheenvuoroja, Kare Eskolan Välilevyt...hyviä ohjelmia on paljon.
Ja mitä radiopersoonia. Miten kaipaan Pentti Fagerholmin kuulutuksia, Erkki Toivasen raportteja Lontoosta, missä on Aarne Tanninen ja Washington....näitä on paljon. Muistan vielä Paula Porkan, Else Santoron, Liisa Liimataisen. Jopa Hannu Taanilan ohjelmia kuuntelin, jotta sain ärsyyntyä. Muistan vielä Carl Erik Creutzin jäähyväiskuulutuksen.
Mutta hyviä radioääniä on nytkin. Yksi suosikeistani on Marketta Sonninen.
Mihin tarvitsen televisiota? En oikeastaan mihinkään. Meillä semmoinen on, mutten osaa sitä käyttää. Jostain syystä haluan aistia asioita kuulollani. En tarvitse katseltavaa. Sitä on ollut jo riittävästi. Kunhan vielä on jotain kuultavaa, se riittää
TI 23.7.
En tiedä, miksi mä tätä päiväkirjaa enää pidän. Aikanaan tämän halusin jonkun vaalin takia, kun se oli ajan trendi. Sitten jäin tähän kiinni, kun tästä tuli ainoa harrastukseni. Kaikesta muusta mukavasta tuli työtä.
Nyt on sitten aikaa. Senkin ajan käytän ihan väärin.
Mulla ei ole suoraan sanoen enää mitään sanottavaa. Siksi olisi viisainta lopettaa koko hölynpöly, mutta kun ei ole mitään muutakaan harrastusta, niin en ole osannut pistettä pistää. Kai se on nyt pistettävä - tai sitten vielä mennään pilkulla. Piste lopettaa kokonaan, mutta pilkun jälkeen on kuitenkin lupa vielä jatkaa sivulauseella.
SU 28.7.
Kesä tuli takaisin. Ja elämä!
Nyt on jälleen yksi Anja lisää suuren mielenkiinnon kohteena. Ehei...ei ole aihetta skandaaliin. Omaa rakasta en pois vaihda. Tämä "uusi" Anja on vain rakkautta musiikkiin.
En ymmärrä, miten vasta nyt olen löytänyt saksalaissopraano Anja Harterosin. Loistava ääni, loistava tulkinta. Mitkä nyanssit, mikä dynamiikka, mikä fraseerauksen taito. Jos kuuntelit Don Carloksen YLE 1:ltä, niin kuulit upean Elisabetin a la Anja Harteros.
Nimiosassa oli saksalaistenori Jonas Kauffman, joka on mielestäni paras tenori tällä hetkellä maailmassa.
- Kun rakastaa musiikkia, ilolla ei ole loppua.
Nämä Neeme Järven sanat on kirjoitettu Metso-kirjaston musiikkosaston sisäänkäynnin yläpuolelle. Ja pitää paikkansa.
Olimme illalla Sastamalassa Gregoriana 2013 -konserttisarjan (Wanhan Musiikin päivät) päätöskonsertissa kuuntelemassa 450-vuotisjuhlavuottaan viettävän John Dowlandin musiikkia.
Itse ympäristö, Pyhän Marian keskiaikainen kirkko, on jo valtaisa elämys. Ja kun lavalle astui luuttutaiteilija Hopkinson Smith, niin kuulija sai pistää aistinsa äärimmilleen. Anja sanoo, että musiikki saa aikaan liikkeen. Ja niinhän se saa, mutta mielestäni ei aina tarvitsekaan saada fyysistä liiketää, vaan liiikettä se on henkinenkin liike.
Sopraanosolistina oli Evelyn Tubb. En ole ennen kuullut niin sisäistettyä hiljaista bel cantoa. Pianissimo kuului juuri ja juuri. Mutta kuului. Ja tuli kuitenkin terävästi eikä mitään äänen vuotoisuutta, kuiskaulua, turhaa henkäilyä. Ja sävelpuhtaus super + prima!
Lopetus häikäisi..."In Darkness Let Me Dwell..."
Ollut oikein mukava päivä. Eikä tässä yössäkään vikaa ole. Kuuntelen vielä hetken yöklassista ja tuon Haydnin "Oxford-sinfonian" jälkeen tule Bruchin viulukonsertto. Sehän se mun lemppari viulukonserttoni. Ja ajatella....tutustuin siihen aikanaan DDR:ssä 30 vuotta sitten.
SU 28.7.
Täneän o ollut hyvä kel. Komii päevä. Keitettii perunoita ja syötii vähä kaloa. Se o hyveä. Ei muuta tartte. Ja käytii pyörillä Arboretumissa kahtelemassa ruusuja. Siellä o koriita. Toas otettiin lajikenimiä ylös, jos ens kesänä pistettäs muutaki ruusuva ku Erotikaa.
Ai ni...oha tuo Augusta Luise. Ni o korii kukka, että noapurki tul sanoo onneks olokoo, ku se pihassa ensimmäise kerra näk.
31.7.
Lehdet pohtivat, onko suomalaisten suosikkikohteessa Alanyassa vatsatautiepidemia. Ensinnäkään en ymmärrä, että kohde on suomalaisten suosikki. Minä en siihen kohteeseen tykästynyt,vaikka pari kertaa olen käynyt. Joka kerta oli oksentelevia suomalaisia kun oli paluun hetki. Mielestäni suurin syy kohteen oksenteleviin ja ripuloiviin turisteihin on alueen huono hygienia. En tiedä, miten kylmäsäilytysketjut toimivat ja millaisia hygieniapasseja ravintolahenkilökunnalla on, mutta mulla oli tuuria, etten kertaakaan kunnolla sairastunut. Sen verran suurpiirteiseltä Alanyan keittiökulttuurin hygieniataso näytti.
Tulin tulokseen, että onhan tässä maailmassa vielä paljon kohteita nähdä, joten Alanyan rannat ja eriilaiset kebabviritelmät ovat minun osaltani good bye.
Mustamerikin on vielä näkemättä ja kokematta. Jostain syystä olen aina halunnut Mustanmeren rannalle, mutta ehkä vielä joskus sinne pääsen. Ja Mallorcalle haluan. Kerran siellä olen ollut mutta se oli vielä aikaa, että Finnair lensi etelän kohteisiin DC-10 -konetyypillä. Egyptiin haluaisin myös jo yksin historian takia, mutta siellä kanssa tuo hygienia on niin ja näin ja ei ole kiva lähteä viikon lomalle, jos siitä menee puolet mahataudissa. Toivelistalle myös Tel Aviv, jossa yhdistyisi ranta- ja kaupunkiloma ihan kuin Palmassakin Mallorcalla. Mutta voihan rantaa ja kaupunkia yhdistää myös Berliinissä - onhan siellä Wannsee.
Tänään oli muuten hauska päivä. Kiva nähdä pitkästä aikaa ystäviä ja vaihtaa vähän kuulumisia.
<< Takaisin arkistoon
|
|
