| |
MA 3.6.
Luopumisen tuskaa, ikävää. Samalla uuden alkua.
Tänään oli viimeisen kerran puheenjohtajiston kokous. Viimeinen poliittinen kokous ensi viikolla.
Lajissaan viimeistä vietiin viime lauantaina.
MA 9.6.
Hyviä ja ikäviä musiikkiuutisa ja -kokemuksia. Ensinnäkin oli harvinaista herkkua päästä istumaan yleisön joukossa kuuulemaan ja katsomaan tuttuja muusikoita. Oli raikastavaa kuulla pitkästä aikaa Tove Åmanin laulutaidetta ja en muista, olenko koskaan ennen nähnyt Jonaksen Montin Zcardas-tulkintaa tai hänen hienovireistä sisäistystään Schindlerin lista -teemasta. Aina ennen olen kuikuillut jossain verhoissa tai kuunnellut pukuhuoneen ovelta odotellen samalla omaa vuoroani.
Ja miten oli mukava seurata Päivin varmaa ja solisteja tukevaa musisointia. Yhtä lukuunottamatta jokainen kuultu sävellys toi muistoja mieleen vuosien, vuosien takaa. Erityisesti Eine wird kommen -aaria. Miten se jäi soimaan päänuppiini siitä eilisestä, kun sen Toven laulamana kuulin.Muistan sen lämpimän laulukurssin Unkarissa Balaton-järven rannalla Fonyodissa, jossa lahjakas Itävallassa opiskellut unkarilaissopraano lauloi saman laulun laulukurssin loppukonsertissa. Siitä asti olen sitä laulua aina kuunnellut silloin tällöin, koska se on hyvin kaunista Leharia.
Niin...ja ne pari muuta numeroa, joita Filpun Ritva myös lauloi Päijät-Hämeen kesäyliopiston yksinlaulukursseilla. Ne olivat ihania kesiä ja niin mukavia ihmisiä ja Ritun johtamilla laulukursseilla oli niin mukava tunnelma.
Kirjoitin jokin aika sitten, miten upean uran Matti Hannula on tehnyt. Erikoisluvalla sai olla kanttorin virassa Tampereen tuomiokirkossa 70-vuotiaaksi. Läksiäiskonsertti oli hiljan ja eläkeaika täynnä konserttisuunnitelmia kotimaassa ja ulkomailla alkoi kesäkuun alussa.
En ole ainoa järkyttynyt, joka luki viikonlopun Aamulehdestä, että Matti Hannula menehtyi sairauskohtaukseen 4. kesäkuuta kotimökillään. Koskaan hän ei ollut töistä pois. Hän oli täysin antautunut työlleen ja musiikille, erityisesti Bachille. Eläkepäivät jäivät valitettavasti pariin päivään. Hannulan urut ovat nyt vaienneet.
TI 11.6.
Olen äärimmäisen huono luopuja. Haluan pitää kaiken ikuisesti, loppuun asti. Haluan silti avata uusia ovia, uusia portteja, mutta on kovin vaiketa pistää niitä vanhoja portteja takanaan lopullisesti lukkoon.
Eilen jätin haikeat jäähyväiset Heräpirtille, kun viimeisen kerran pistin rantasaunan oven lukkoon. Enää en sitä rauhoittavaa maisemaa näe. Se on nyt mennyt.
Heräpirtti oli mulle vuosia kesän kohokohtia, kun sinne pääsi lasten kanssa uimaan ja saunaan. Usein olin siellä ihan yksinkin. Erityisesti alkusyksyn pimenevät illat kynttilänhämyisessä saunassa olivat parasta latausta virrattomalle akulleni.
Onneksi poika ja yksi tyttäristäni vävyn kera olivat eilen mukana. Meillä oli mukava ilta ja vesi oli jo lämmintä.
Tosin uimakauden olen avannut tänä vuonna poikkeuksellisen varhain, jo toissa maanantaina kävin Kultakioskin rannassa siinä Jämsän ja Länkipohjan välissä ja jo viime viikolla uin Suomenlahdessakin. Että merivesikin oli jo aivan loistavan lämmintä.
Mutta mukava, kesäinen alkuviikko täällä Jämsässä. Ja kiva, kun Anjakin on viihtynyt ja tutustunut jo kivasti paikallisiin.
KE 12.6.
En ole aikaan päivään lukenut niin kaunista kielikuvaa sanomalehdestä kuin luin nyt Aamulehdestä:
"On lottovoitto syntyä Jämsään."
Minä olen ainakin ylpeä jämsäläisistä juuristani.
Onnea muuten voittaneelle!
PE 21,6,
Täällä bianca notte -juhla eli kesän valkoinen yö, taivaalla superkuu ja ympärillä keskiaikainen Siena.
Campo eli Sienan kaunis keskusaukio alkoi täyttyä jo loppuiltapäivästä ihmisistä. Kun ilta eteni, väki vain tiheni. Porukkaa oli kuin palio -kisoissa konsaanaan.
Täysi kuu paistoi siniseltä taivaalta Raatihuoneen takaa. Kaduilta kuuluu musiikkia. Kaupat ovat auki myöhään yöhön. Ilmaisia live-esityksiä aina jazzista klassiseen ympäri Sienan keskustaa.
Kun lähdimme kävelemään Campolta kohti majapaikkaa, oli vaikea päästä eteenpäin. Tunnelma oli iloinen, ihmisillä hauskaa. Täällä ei ollut kokkoa, ei grillimakkaraa ja mikä parasta - ei ainuttakaan humalaista.
Mutta on myönnettävä, että Suomen vaalea kesäyö on kuitenkin ihan oma lukunsa. Ja vaikka miten päin italialaista keittiötä kokeilisi ja katselisi, niin mikään ei voita kesäruuassa suomalaisia uusia perunoita, silliä ja salaattia.
Keskikesän terveiset Sienan valkeasta yöstä!
MA 24.6.
Juhannus on juhlittu - tai paremminkin viime viikonloppu on nyt mennyt. Ei tässä ole ollut juhlaa ei juhannusta vaan keskikesän mukavaa lomailua, oleilua, jonka kruunasi lasillinen viileätä Proseccoa Sienan Campon laidalla perjantai-iltana.
Lauantaina sain vaivoin auton ulos Sienan muurien sisäpuolella olevasta keskaikaisosastosta. Majapaikan parkkitila oli jossain kellarikerroksessa enkä ole ennen joutunut niin ahtaisiin paikkoihin vielä mitään pistämään kuin nyt. Ruutuvihko olisi korkeintaan mahtunut auton ja kiviseinän väliin.
Mutta sen verran tottunut autoilija olen, että kyllähän sitä vähän vekslaamalla ja vääntämällä mennään vaikka kuinka ahtaasta läpi.
Ajoin Sienan jälkeen San Quirico d´Orciaan, josta Pienzaan ja lopuksi Montepulcianoon. Tuli kavuttua jyrkkiä keskiaikaisia katuja ylös ja alas. Lopuksi autostradaa pitkin Sienan ohi San Casciano val de Pesan kautta kämpille. Onnistunut viikonloppu, jossa näki ja koki jälleen jotain uutta.
Samoin kuin eilen, kun koimme, mitä on viikonloppuruuhka italialaisella autostradalla. Olimme päivän Montecatini Termessä ja kun illanvilakalla lähdimme, sanoin Anjalle, että voipi olla FI-PI-LI:llä ruuhkaa. FI-PI-LI on Firenzestä Pisaan ja Livornoon johtava autostrada ja moni oli tulossa viikonlopun vietosta Livornon suunnasta rannikolta sisä-Toscanaan. Lähes Empolin rampille asti ehdimme, kun liikenne jumiutui puuroksi. Kaksi kaistaa oli täynnä tiellä seisovia autoja. Väliläl mentiin pari senttiä etiäpäin ja parhaimmilaan semmoiset 10 km/h. Se on tuskallista jopa mulle saati näille kuumapäille, joista jokainen kuvittelee olevansa liikenteessä erinomainen Ferrari-kuski ja painaa tööttiä heti kun ajattelenkin, että voisin hetkeksi hidastaa katsoakseni maisemaa.
Onneksi pääsin seuraavasta rampista Empoliin, vaikka sinnekin päin liikenne seisoi, mutta jotenkin se kuiteknin veti. Empolista Montelupoon ja sieltä suit sait kämpille.Ja mikäs hätä meillä, kun ei ollut mihkään kiirettä. Saimme rauhassa jonottaa ja ehdimme vielä katsomaan majapaikasta käsin superkuuta. Täysikuu...sä ihme suurin olet öisen taivahan...
KE 26.6.
Ei meikäläisen matkanteko suju enää kuin ennen. Enhän mä osannut edes lentokenttäbussiin mennä ilman kuskin ohjeistusta. Kun piti suunsa avata vierailla kielillä, niin tuli sekaisin ruotsit,saksat,englannit ja Jämsän murre. Jotenkin alan jo tajuta, että kohti finaalia tässä auttamatta mennään, mutta periksi ei anneta.
Kuntoa kyllä kysyi ja sitäkin pitäisi saada kohennetuksi. Keskiaikaisten jyrkkien katujen kapuaminen alkaa jo ottaa pohkeisiin. Ja ikävä huomata tämä uusi ilmiö, että hengästyy pienestä - liian pienestä - rasituksesta. San Miniatoon raahustimme parkkipaikalta mäkeä ylös 37 asteen lämpötilassa. Jaksoimme tutustua kaupunkiin noin 10 metriä. Heti ekaan baariin sisään ja litrakaupalla vissyä, ettei kuollut hikeen ja janoon. Sitten ulos ja pari askelta etiäpäin ja eikun seuraavaan baariin ja taas juomaan "kaasuvettä". Nehän kysyvät Apenniineilla aina, jos vettä tilaa: - Kaasulla vai iliman.
Luulin, että osaan jotain edes italiaksi, kun talvella aloitimme italian kielen opinnot kansalaisopistossa.. En osannut sanoa mitään muuta kuin "due birre medie" - ja se tuli kieliopillisesti oikein ja vielä monikkomuodossa. - I ragazzi vanno al bar eli suomennettuna jotenkin näin, että "nuoret menevät baariin". Siinä oli Italian miehellä naurussa pitelemistä.
Mulle tuli semmoinen absurdi olo, kun siellä onnellisina ja hikisinä ihanassa suvisäässä talsimme, että virallisen statuksemme "signor professore et signora dottore" takana onkin ihan kunnon Rampe ja Eila. Eli se loistavan arkinen ja tavallinen manselaispariskunta, jonka Nopola on luonut kirjoissaan.
Mutta mukava reissu ja siihen keliinkin tottui yhdessä päivässä. Ainahan helle on mukavampi kuin pakkanen. Ja jälleen toistan itseäni toteamalla, että matkojen parhaita puoli on paluu kotiin. Kuten yksi tuttu on sanonut, niin ainahan kotia on mukava tulla.
TO 27.6.
Rupesin Italian helteessä lukemaan kylmää Siperia-kuvausta. Ja että vei mennessään. Kyseessä siis Ranskan Tolstoiksi kutsutun venäläisemigrantti Henri Troyat`n romaanitrilogian toinen osa Yli aron käy tuuli.
Vallankumousta paenneen perheen poika ranskalaistui varhain mutta kirjailijana käsittelee Venäjän historiaa sekä tehnyt loistavia henkilöhistoriikkejä kuten Katariina Suuri.
Luin trilogian eka osan Tsaarin luutnantti Espanjan helteissä aikanaan Almeriassa. Nyt jatkoin ja kirja vei hetkessä mennessään. Troyat tuntee venäläisen kulttuurin ja historian ja luo loistavan miljöökuvauksen Nikolai I:n ajan poliittisesta ilmapiiristä. Erityisesti dekabristikapinan kuvaus on ihan huippua. Ja miten hyvällä historian tuntemuksella Troyat kuvaa 1800-lukua suurena aatteiden vuosisatana. Sivujuonena läpi romaani kulkee hienovireinen aatehistorian näkökulma.
Sääli, että Troyat´n hyvä trilogia ei löydy enää Metso-kirjaston hyllystä vaan se on varastotavaraa. Noh - ainakin on kunnon historiallinen romaani, kun pitää ihan varastosta asti lainaajan käteen hakea.
<< Takaisin arkistoon
|
|
