| |
LA 13.6.
Eilen oli ihanaa käydä tutuissa kotimaisemissa ja aistia kaikin tavoin kotisuon komea suopursumeri. Ja nähdä kultakuusi loistavan kaikessa kullassaan.
Tänään oli tärkeä juhlapäivä.Hieno, koskettava ja herkkä juhla Jämsänkosken kirkossa.
TI 16.6.
Terveisiä laivalta - m/s Gracylta. Ihana oli kaikessa rauhassa katsella upean alkukesäisen suviyön saaristolaismaisemaa. Nauttia rauhasta. Ei paljoa porukkaa, kuten tähän aikaan kesästä alkuviikosta sopiikin odottaa.
Pari huomioita tein. Onhan laivamatkailu muuttunut sitten nuoruuteni. Eka reissu Marellalla oli semmoinen, että kahvilan pöydän alla nukuin. Ei siihen aikaan käytetty hyttejä eikä niitä kaikille riittänytkään. Kun lepotuolit ehtivät mennä, piti etsiä makuupaikkansa mistä löysi.
Taxfreen tilalle oli kioski, josta myytin kaikki aina karamellista tupakkiin ja viinaan.Minua kiinnosti vain karamellit, joita jonotin ja jonotin.
Nyt taxfreen uutena ovat merkkivaatteet. Niitä samoja saa kai myös Stokkalta, mutta voi nyt joutessaan tehdä heräteostoja laivan taxfree -myymälässä.
Eikä ollut karaoketa. Ja cafeterian lihapullat ja muusi -annos oli kova juttu!
Oma lukunsa ovat Ruotsin laivan aasialaiset turistit. He liikkuvat aina ryhmänä. Ja tiiviinä. Yleensä naisilla on päässään yksinkertaiset hatut, vähän semmoiset kuten lapsena/nuorena pidettiin heinäpellolla. Ja takkina aina semmoinen verryttelytakin tyylinen ohut ja melko väritön takki. Ja se on päällä myös ruokaillessa. Samoin kuin ne hatut.
Ja toki vieraasta kulttuurista tulleen on vaikea tietää, miten laivan seisovassa pöydässä kuljetaan. Niinpä aasialaisturistin syvälle keittolautaselle saattaa eksyä niin katkaravut, valkosipuliperunat kuin myös jäätelö. Skandinaavinen voileipäpöytä lienee sen verran vaikea tuttavuus idän kulttuureista tulleille, että eipä ihme, että alkuruuat aloitetaan esim. lasten pöydästä, josta lautasalle tulevat nauravat nakit, ranskikset ja lihapullat.
PE 19.6.
Hyvää juhannusta. Ja tätä surkeaa keliä, joka masentaa mieleni. Ja monen muun. Mulle valo ja lämpö ovat kaikki kaikessa - rakastan aurinkoa.
Kävin kotopuolessani ja lainasin veljeltäni kirjoja. Tänä iltana luin Panu Rajalan Lavatähti ja kirjamies. Kirja Rajalan ja Katri-Helenan suhteesta.
En pidä Rajalan tyylistä avata yksityiselämäänsä, mikä saattaa olla hänen läheisilleen hyvinkin vaikeaa - ja loukkaavaa. Silti vaan luen. Olen huono ihminen.
En tunne Panu Rajalaa enkä Katri-Helenaa, mutta löysin kirjasta yllättävän paljon tuttua.
Ensinnäkin F.E. Sillanpää. En ole häpeäkseni tutustunut Hämeenkyrön ja Sillanpään maisemiin. Vain kerran ajoin Hämeenkyrön läpi Ikaalisiin keikalle. Se oli juhannuksen jälkeinen viikko. Vihreeä ja ihana auringonpaiste. Silloin tajuisin, että siitä maisemasta ei voi syntyä mitään muuta kuin Nobel-tasoinen kirjailija.
Kirjallisuuden opinnoissani jouduin perehtymään tarkemmin Sillanpään tuotantoon. Tai sain tutustua. Nimittäin se vei mennessään. Olen erittäin vaikuttunut hänen tuotannostaan. Lempparini ovat romaani Hurskas kurjuus ja novelli Vanhan Siinan vierailu.
Kirjassa - siis tuossa Rajalan - puhuttaan Palokasta ja Katri-Helenan kodista 4-tien varressa. Tuntuu kotoisan keskisuomalaiselta. Puhutaan myös Jyväskylästä ja jopa sen kirjailijatalosta, joka sekin tuttu paikka.
Ainut siteeni Panu Rajalaan on, että arvostelin hänen kirjansa Enkeli tulessa Keskisuomalaiseen. Enhän ole edes kirjallisuusarvostelija, mutta jostain syystä se homma mulle tuli. Toinen tangeeraus on Panu Rajalan kirjassa 100-vuotiaasta Tampereen Teatterista (paksu kirja - hyvä kirja), jossa hän mainitsee arvosteluni (myös Keskisuomalainen) TT:n näytelmästä Leijona talvella. Siinähän suurissa päärooleissa olivat Liisa Roine ja Tapani Perttu. Ja jotain semmoista kirjoituksessani oli, että Rajala oli ottanut sen mukaan tuohon kirjaan Olin - ja olen - tietenkin asiasta hyvin otettu.
Edelleen tuossa nyt lukemassani kirjassa viehättävät minua omakohtaisesti sellaiset asiat kuten Tampereen yliopisto - entinen opinahjoni ja nykyinen työnantajani. Samoin teatteriorientoituneen Rajalan teatterimuistelut, kuten Rauli Lehtosen ohjaus. TT:n entisen johtajan Rauli Lehtosen muistelmat olen lukenut. Ja olen mielissäni, että sain olla ohjauksessaan parissakin eri musiikkiteatteriesityksessä. Hän oli ujolle avustajalle erittäin kannustava ja lojaali teatterimies.
Samoin Rajala mainitsee kirjassaan ohjaaja Tapio Parkkisen. Hänen kanssaan töitä onkin tullut tehtyä sitten enemmän. Ja vielä poikansakin, Tuomas Parkkisen. Toki mieleenpainuvin muistoni on Parkkisen ohjaama Hallin Janne, joka on ilman muuta suurimpia töitä, joita olen koskana saanut tehdä. Ja joka ei Parkkisen kanssa pärjää, ei pärjää kenenkään kanssa. Niin mukava mies.
Katri-Helena Kalaojaa en tunne. En ole koskaan tavannut. Ja taidan koko ajan kirjoittaa nimensäkin väärin. Ilmeisesti se pitäisi olla Katri Helena. Laulujaan olen kuuluut ja hän on mlle ikuinen lauluja. Hän ponnisti pinnalle vuonna 1963.
Kuten minäkin. Ponnistinhan saman vuoden keväällä maailmaan paikassa nimeltä Jyväskylän keskussairaala.
Vielä pieni yksityiskohta. Panu Rajala ja Katri-Helena Eskelinen USA:ssa ja Kanadassa. Torontossa Katri-Helena laulaa suomalaisia lauluja. Päätteeksi tietenkin Kotimaani ompi Suomi. Tuli niin mieleeni näin juhannusaattona, kun olimme Kanadassa keikalla. Vietin siellä silloin juhannuksenkin. Ja tuli laulettua näin aattoiltana mm. tuo laulu. Ja parissa muussakin paikassa. Ja koskaan ei ole tuntunut niin tunteikkaalta sitä laulaa kuin silloin Kanadassa. Ja tärkeä laulu silläkin lailla, että se oli ennne vanhaan poikani ja minun saunalaulu eli kun istuimme saunanlauteilla, lauloimme sitä aina yhdessä. Eikä volyymissa pihistelty.
No - nämä ovat vain muistoja menneisyydestä. Ei ole enää mitään tämmöistä. Elämäni muistot ovat jo kasassa ja kohti finaalia mennään hyvin minimalistisissa kuvioissa.
Mutta onhan minulla tässä elämäni vaiheessa rakkaat läheiset. Jotka ovat minulle päivä päivältä yhä tärkeämpiä.
Ai niin...itse asia eli Panu Rajalan kirja Lavatähti ja kirjamies.Noh....mitä mä sanoisin...haluaako Panu Rajala erottua akateemisesta maailmasta jotenkin räväkkänä julkkiksena, joka uskaltaa kirjoittaa läheisistään, onko kirja kosto Katri-Helenallle vai onko se päiväkirjamainen terapia päättyneestä parisuhteesta vai halua näyttää yksityisyydestään tiukasti kiinni pitävän sinivalkoisen äänen, Katri-Helenan, personaan ja elämän todellista arkea? Vai onko se jatkokertomus surutyöstä nuorena kuolleen vaimon ja perheenäidin aivan liian aikaisesta poismenosta.?Tosin olihan Enkeli tulessa jo ilmestynyt. Ja myynyt hyvin. Painoksiakin otettiin runsaasti. Ainakin seitsemän.
En tiedä.
Joka tapauksessa minulle välittyi kirjasta vahvasti myönteinen kuva Katri Helenasta, taiteilijasta, jonka luomaan uraan harva suomalainen ikinä pystyy.
Olenkohan muistanut kirjoittaa oikein? Siis taiteilijanimi on ilman väliviivaa eli Katri Helena.
PE 26.6.
Ja täällä Stavanger. Ja Norjan öljyrannikko. Kalliin Norjan kaikkein kallein seutu.
Illalla tulimme Anjan kanssa. Minen ole koskaan käynyt Norjassa ja kerta se on köyhänkin elämässä tämä öljyökyily kokeiltava. Ja kauniit maisemat. Ja mukavat ja ystävälliset ihmiset. Jotain viikinkimäistäkin täällä on.
Onneksi jätin sen ison valakosen lakanan, sandaalit ja hikinauhan ja Jasser Arafat -huivini kotiin. Anja sanoi, että vaikka Norja on öljyntuottaja, niin ei täällä ole kuitenkaan tapana pukeutua niin kuin Arabierimaateissa tai vastaavissa, joissa öljyn ja turskan sijaan tuoksuukin öljy ja kamelinkakka.
LA 27.6.
Minen ole ikinä ajanut niin hienon linja-auton kyydissä!
Kuin ajettiin torstai-iltana Stavangerin lentoasemalta keskustaan. Melkein otin kengät pois jalasta ennenkuin nousin sisälle autoon. Eihän sinne meinannut kehdata mennä. Ja paitsi että auto oli hieno - niin oli kuskikin. Paitakin oli niin valakoinen ettei amerikkalaisten valakaistut hampaatkaan loista niin kirkkaasti. Öljyrahoilla saa valkopyykinkin onnistumaan paremmin kuin muualla. Ja sitä paitsi kuski vaikutti imagoltaan enemmn joltain yritysjohtajalta kuin linja-autonkuljettajalta.
Paitsi että bussi oli hieno - niin oli myös hintakin erinomaisen hieno. Anja otti kaksi sadan kruunun seteliä ja sanoi, että kyllä tämän täytyy riittää. Arvaat varmaan, riittikö....
Mutta ihan oikeasti on tämä hieno maa. Ja hieno paikka. Ja vaikka niin puhutaan Norjan kalliista hintatasosta, niin kyllä täällä kohtuudellakin saa, kun vähän katselee ja etsii. Onko pakko mennä kaupungin ykkösraflaan syömään 10 litran kattilallinen simpukoita ja maksaa itsensä kipeäksi? Ei ole.
Minusta Kööpenhaminassa oli yhtä kallista, kun siellä pari vuotta sitten olin. Eikä Ruotsikaan ole halpa. Eikä ole halpa Suomikaan!
MA 29.6.
Minäpä kerron nyt Norjan nigerialaisista ilotytöistä.
Anja googletti etukäteen sitä ja tätä ja löysi netistä maininnan, että illalla Stavangerin keskusaukiolle siihen tuomiokirkon ja sataman väliin kerääntyy nigerialaisia ilotyttöjä, jotka saattavat olla jopa aggressivisia. Heitä kohtaan ei saa osoittaa mitään mielenkiintoa, jottei joudu vaikeuksiin.
Kun tulimme perille, oli jo myöhäinen ilta. Sanoin, että lähdetään kuitenkin vähän kävvelemään ja kyllähän se ydinkeskusta pian löytyi, kun koko kaupungin keskusta todella pieni. Anja sanoi, että ei kai niitä ilotyttöjä täällä ole. Minä sanoin, että ei täällä mitään ole. Kunhan höpöttävät jossain Suomi 24 -palstalla.
Mentiin Seven Eleveniin, joka semmoinen R-kioskin tapainen. Otettiin Ciabattan näläkäämme. Aika kuivakasta muonaa. Lisäksi paikalliset kesälomalla olevat yläasteikäiset tulivat sinne pulisemaan ja oli melko äänekästä pulinata.
Kun olimme känttymme syöneet, lähdimme kohti hotellia.
Kun astuimme Seven Elevenistä ulos aukiolle, niin mitä ollakaan:
Se oli täynnä nigerialaisia ilotyttöjä.
Ja en ole aikaan päivään nähnyt Anjankaan kintuissa semmoista vauhtia. Me mentiin ja lujaa.
<< Takaisin arkistoon
|
|
