| |
TO 19.11.
Liisan nimipäivä. Tämän ajan muistan lapsuudestani hyvin. Olihan silloin "Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat". Ja yleensä aina oli silloin erittäin liukasta. Sananparsi piti paikkansa.
Toisin kuin enää. Ilmastonmuutos tehnyt talvista leutoja ja myrskyisiä.
Huomenna sitten Jalmarin nimipäivä. Sitä vietettiin lapsuudessani, kun toinen nimeni on Jalmari. Jannen päivä hukkui aina juhannuksen viettoon ja Jalmarin päivänä sain aina lahjaksi joulukalenterin. Oli pitkä aika odottaa siitä 10 päivää, jotta koittaisi se 11. aamu, kun saa avata ekan luukun. Ja koskaan en huijannut. Kiltti ja rehellinen ja lapsena. Vaikka joskus teki mieli kurkistaa jo etukäteen seuraavan päivän kalenteriluukun taaksen, niin en sitä tehnyt.
TI 24.11.
Miksi olen ollut niin saamaton kirjoittamaan mitään. Ei ole mitään sanottavaa ja jos olisikin, en jaksa sanoa enkä kirjoittaa. Syksy on ollut tavattoman vaikea. Kunpa voisin laulaa kuten Ragni Malmsten:
- Jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei niin kirkkaita nuo vaaleatkaan ois..."
Mutta mitkä ihmeen vaaleat raidat? Kun tumman raidan jälkeen tulee tumma raita ja sen jälkeen on tumma raita ja sitten taas.....niin - tumma raita.
Milloin tulevat ne vaaleat raidat - milloin?
TO 26.11.
Taaskaan en päässyt oopperakuoron harkkoihin. Näinköhän tässä käy, että jäätävä koko produktiosta pois. Olisihan se hienoa olla mukana Rouvalin johtamassa teoksessa, jonka Heiskanen ohjaa. Mutta eihän tästä mitään tule, jos en pääse harjoittelemaan. Ja kun edelleenkään en saa tuota pilliä toimimaan. Vinkuu, vankuu, vaakkuu, huojuu. En tiedä, miksi, mutta sen tiedän, että ääni on mennyt. Laulaminen ei suju. Se on vaivalloista ja raskasta. Harjoittelun puute, väärä laulutekniikka, iän mukanaan tuoma vibraatto, paheneva refluksitauti. Kaikki nämä yhdessä tehneet sen, että voin enää muistella, miten mukavaa oli ennen, kun sai kajauttaa vaikka Volga-liedin tai tunnelmoida Kalmanin sulosoinnuin:
- Kaks suurta silmää...
LA 28.11.
Miten mukava on kävellä rappuja ylös Jämsän kirkkoon. Miten mukava on nähdä ympärillä tuttuja ihmisiä. Miten mukavaa, kun on tuttu pappi ja tuttu kanttori.
Mikä tunne, kun tapasi pari tuttua, jotka viimeksi tavannut 1970-luvun alkupuolella. Uskomatonta! Miten aika voi olla suhteellista. Kaikki oli aivan kuin ennenkin. Vain yli 40 vuotta tässä välissä.br>
Kaiken kaikkiaan, miten sydämmellistä ja lämminhenkistä - tuttuus tuo turvallisuutta.
Muistelen, miten pienenä poikana monet kerrat istuin Jämsän kirkon penkeillä ihmetellen, miten hitaasti aika kuluu. Väsytti. Haukottelin.Ihmettelin, kun sakastin ovi aina aukeni valmiiksi, kun pappi poistu alttarilta. Miten ihmeessä se ovi osasi hänelle valmiiksi aueta.
Miten tyytyväinen ja onnellinen olen nyt, että sain kotona hyvän kristillisen kasvatuksen. Olen saanut siitä lohtua monissa vaikeissa tilanteissa ja hetkissä. Ja minun tapauksessani nuo vaikeat asiat eivät ole olleet aina hetkiä.
Ei nytkään.
<< Takaisin arkistoon
|
|
