| |
PE 6.9.
Olipas mukavata olla Jämsän lukion teatteriretkellä Tampereen Teatterissa. Kiva päästä teatteriin, mutta oli niin kiva nähdä myös hyviä työkavereita ja oppilaita, joita kerkesin vielä opettaa, kun olivat lukion 1. -luokalla.
Tyylilleen uskollisena TT pitää ohjelmistossaan dekkaritrillereitä. Nyt on menossa Edward Taylorin Kylmä murha, joka on teatterina enempikin kuvitettua kuunnelmaa kuin ihan räiskyvää, verevää teatteria, mutta kelpo katsottavaa ja ammattitaidolla tehty.
Ensimmäinen kertahan jää mieleen. Se oli joskus syksyllä 1979, kun lähdimme Jämsän lukiosta Romanin tilausajobussilla Tampereen Teatteriin kahtomaan Leena Härmän Rieväkylän rapsodiaa. Muistan sen hurmaavan sametintuoksut, kristallikruunut ja ne kirjailijoiden nimivaakunat näyttämön yläreunassa. Siitä alkoi innostukseni teatteria kohtaan ja kaikkien maailman Thalian pyhäköiden joukossa TT:n päänäyttämöllä on ihan oma sijansa meikäläisen elämässä.
Samalla lavalla sain olla ensimmäistä kertaa elämässäni mukana myös ammattiteatteriproduktiossa. Se oli syksyllä 1984, kun Rauli Lehtonen ohjasi uuden musikaalin Kurjat. Nyt se tunnetaan nimellä Les Miserables ja upea musikaali tekee nyt toisen tulemisensa TT:n ohjelmistoon.
Siinä edellisessä versiossa Jean Valjeanina oli Reijo Lahtinen, Javertina Tapani Perttu, Thenardierin pariskuntana Anja Räsänen ja Kalevi Honkanen....edelleen rooleissa olivat mm. Anneli Ranta, Ritva Jalonen, Pauli Mäkinen, Seppo Mäki, Mika Kujala, Markku Niemelä jne.
LA 7.9.
Mikä päivä....täyttä kesää! Vähän olen siivoillut niin sisällä kuin ulkonakin. Olen viikonlopun yksin, kun Anja lähti konferenssiin Barceloonaan.
Tällä syyskuun 7. päivällä on ihan oma sijansa elämäni lyhyessä historiassa. Muistan tuon kuulaan, kauniin alkusyksyn päivän 24 vuotta sitten kuin eilisen päivän.
Ja mikä radiopäivä! Aamulle Minna Lindgren kertoi Verdin läpimurtoteoksesta, Nabuccosta. Viikon synttärisankarina haastateltiin Pirkko Työläjärveä, moninkertaista ministeriä ja entistä maaherraa, joka on muuten syntynyt Jämsässä!
Kare Eskolan välilevyt kuuntelin siivotessani, samoin Liisamaija Hautsalon (oopperatutkija) toivelevyt ohjelmassa "Näistä levyistä en luovu".
Ehtookellojen, iltahartauden ja Lauantain toivottujen jälkeen ilta-askareita siivitti Tämän runon haluaisin kuulla -puhelintoiveohjelma. Erityisesti Ilkka Heiskasen upeat tulkinnat yllättivät. Teemana ohjelmassa oli rytmi. Huikeita tulkintoja ja hienoja runoja ja hyviä toiveita.
Ja ilta huipentui Promps -festareiden päätöskonserttiin. Se tunnelma, mikä Royal Albert Hallissa on prompsien Last night -konsertissa, on käsittämätön. Toiveitteni ihan ykköslistalla on, että kerran elämässäni pääsisin Last night -konserttiin - ja mieluummin niille seisomapaikoille. Haluan livenä kokea sen, kun 5000 musiikin ystävää on täynnä riemua, miten mörköpillit soivat, liput liehuvat, serpentiini lentävät....
Viimeisen illan kapellimestarina oli yhdysvaltalainen Marin Alsoy. Ensimmäistä kertaa, kun viimeisen illan konsertin kapuna nainen. Yleensähän se BBC:n orkesterin ylikapellimestari, mutta tällä kertaa uusi ylikapu, Sakari Oramo, johti Promps -konsertin jo festareiden alussa.
Solisteina olivat tänään mezzo Joyce DiDonato ja viulisti Nigel Kennedy.
SU 8.9.
Kiitos netin, minulla on nyt ihan oma pieni harrastukseni. Ainahan olen valittanut, ettei ole mitään harrastusta. Se, mitä olen joskus harrastanut, on tavalla tai toisella aina tullut työksi ja velvollisuudeksi.
Nyt ei ole sitä vaaraa. Innoistuin YLE:n Elävä arkisto -osastosta, josta rupesin seuraamaan 70-luvun hittisarjaa Rintamäkeläiset. Se maalaismiljöön - niin fyysisen kuin henkisen ilmapiirin - kuvaus on niin aitoa ja muistoja herättävää.
Ja ne sen ajan TTT:n tähdet. Miten hienoa nähdä heidän parhaimpien vuosiensa työskentelytä. Olihan televisio vielä välineenä kovin uusi ja siihen aikaan varmasti pienikin vilahdus telkkarissa toi massajulkisuuden. Lie miten ovat voineet Tampereella liikkua rauhassa tuon sarjan aikoihin.
Eila Roine, Ahti Haljala, Sirkka Lehto, Veijo Pasanen....tässä nyt vain muutamia nimiä mainitakseni. He ovat niitä näyttelijöitä, jotka minä muistan. Nyt on hyviä ja uusia näyttelijöitä, mutta olen jo nimissä ja laskuissa sekaisin ja kun enää ei ole talokohtaisia kiinnityksiä, vaan niin paljon vierailijoita, joten ei pysy perässä, kuka on kukin.
Nytkin kun oltiin oppilaiden kanssa TT:ssa, niin eihän siellä näyttelijöissä ole enää niitä senaikaisia (kun olin opiskelija ja avustaja) kuin Inkeri Mertanen ja Tuija Ernamo. Ja kummankaan kanssa en ole töitä tehnyt. Marjut Sariolakin jäi just eläkkeellee. Pitkän, hienon uran ehti tehdä.
Nyt kuuntelen radiosta Todellisia tarinoita, jossa haastatellaan teatteriohjaaja Olli-Matti Oinosta Kuopion kaupunginteatterista ja seurataan ohjauksensa valmistumista ensi-iltaan.
Opiskelijana kävin kahtomassa Tampereen ylioppilasteatterin näytelmää, joka oli Henri Kapulaisen teksti...kamalaa, mutten muista enää nineä....jokin paviaani-juttu....mutta se oli hieno kokemus. Muistan sen juuri ainutlaatuisesta tekstistä ja hyvästä ohjauksesta, joka oli Olli-Matti Oinosen.
MA 9.9.
Mitähän sitä nyt muistelisi 30 vuoden takaa jotain koettua teatterielämystä.
Vai kerronko jälleen, mitä kuuntelin eilen radiosta...
Täytyisi sitä olla jotain kunnollista sanottavaa, kun päiväkirjaa pitää. Mutta kun ei ole mitään sanottavaa.
PE 13.9.
Keli mitä ihanin. Mieli ei.
Pyöräilin töitten jälkeen kaupunkiin asioille kirjastoa ja semmoista peruskamaa.
Pyörähdin myös lehtienlukusalissa lukemassa Koillis-Hämeet. Ja se salihan on eri paikassa kuin pääkirjasto eli Tammerkosken rannassa Tampereen Teatterin vieressa.
Näin, että punainen matto oli levitetty TT:n pääsisäänkäynnin eteen ja tervapadat nostettu valmiiksi ulos. Ihmisiä meni kukkien kera juhlatamineet päällä sisälle. Kiireinen tenori kiiruhti matkalaukkua vetäen kaiken tuon ohi kohti henkiökunnan sisäänkäyntiä.
Tajusin, että nyt on Kurjien (Les Miserables) ensi-ilta. Niinhän se oli silloinkin 29 vuotta sitten syyskuussa näihin aikoihin.
Niin...aika menee ja ihmiset vaihtuvat. Kunpa edes kriitikkona voisi vielä olla jossain mukana.
Onneksi on tuo radio. Kuuntelen vielä yömusiikkina yöklassisista kokonaislevytystä Verdin Don Carloksesta. Solisteina mm. Aprile Milo, Dolora Zajick, Samuel Ramey, Paul Pliskha, Vladimir Tsernov....
Carlos oli viimeiisin teos, jossa olin mukana. Kuorolaisena. Opettelin kulkemaan suuren Tampere-talon käytäviä ja aina löytyviä uusia saleja ja uusia tiloja. Olihan se vaikeata - ja nyt niin haikeata.
Totuushan on, että meikäläisen laulut on jo laulettu ja näytelmät on jo näytelty. Mutta luopumisen tuska ei ole helppoa.
Mutta jos saisi vielä kriitikon statuksella niistä suurista hetkistä nauttia. Onhan se ensi-ilta aina jotain omaansa, vaikka katsojana nautin enemmän ihan tavallisesta arki-illasta ilman sitä pakollista glamouria. Tosin se Suomessa hyvin vaatimatonta ja täysin siedettävää.
LA 14.9.
Ollut mukava päivä. Ja ilta!
Päivän kruununa katselin YLE:n Arenalta suoraa lähetystä Helsingin Musiikkitalosta, jossa RSO Hannu Linnun johdolla kera upeiden solistien ja hyvän kuoron esitti Verdin Requimin. Ihan taatusti kansainvälisen tason esitys. Ja mitkä solistit!
Mielenkiiintoista oli kuunnella myös Inari Nuuteron ja Janne Koskisen tekemiä haastatteluita konsertin jälkeen. On tuo musiikin voima ihan ihmeellinen asia!
SU 15.9.
Jospas vähän muistelisin. Menneitä. Pitkästä aikaa. Eletäänpäs hetki jälleen eilistä ja toissapäivää ja jätetään nykyisyys ja tulevaisuuden aprikointi.
Musiikin sijaan paneudutaan hetkeksi kirjallisuuteen. Olen ikionnellinen, että luin sivuaineena kotimaista kirjallisuutta. Se oli mielenkiintoista ja koko ajan on pitänyt jatkaa kirjallisuuden opintoja, mutta eihän siitä tule mitään.
Näppärimmät jo havainnevatkin, mihin tämä päivitys liittyy. Nythän on meneillään juhlaviikonloppu ja tuo juhla on 125-vuotisjuhla ja pääpaikkana on Hämeenkyrö.
Kirjallisuuden opinnoissa jouduin tarkemmin perehtymään F.E. Sillanpäähän ja hänen tuotantoonsa. Ja siitä asti Sillanpäällä on ollut paikkansa kirjallisuuskokemuksissani. Edelleenkin monen monta hienoa teosta luettuani olen sitä mieltä, että kaikkein vaikuttavimpia romaaneja, mitä olen lukenut, on Hurskas kurjuus. Sitä pidän henkilökohtaisesti parhaimpana Sillanpään teoksena.
Novelleista parhaimpia elämyksiä on ollut Vanhan Siinan vierailu. Se kosketti.
Olen myös pitänyt kotimaisista Sillanpää-filmeistä kuten Ihmisiä suviyössä ja Elokuu.
Sillanpää on deterministi. Hän antaa ymmärtää, että Silja - se nuorena nukkunut - toteutti kohtalonsa. Hän tarkkailee maisemaa - juuri suvista maalaismaisemaa - kosmisesta näkökulmasta. Hän kertoo samaan aikaan, että toisessa laitaa kylää tapahtuu syntymä ja toisessa laitaa kylää kuolema, kuten hurjapäinen Nokia, joka tapaa miehen vimmastuksissaan.Tässä nyt parilla sanalla tiivistettynä Sillanpään omaleimaisuuden ydin.
Kiireisen viikonlopun takia en ehtinyt Sillanpään juhlaseminaariin enkä muihinkaan tilaisuuksiin, joita Tampere tarjosi. Mutta katsoin sentään juhlavuoden kunniaksi tehdyn lyhytelokuvan nimeltä Silja suviyössä. Von Horttons -filmin tuotantoa oleva lyhytfilmi on kuvaukseltaan loistelias. Suomalaisen kesäyön herkkyys ja tunnelma välittyvät hienosti. Tunnelman kuvaus on osuvaa. Ja mikä parasta: onhan siinä vahva jämsäläistaustainen osaaminen. Sekä filmin ohjaaja että musiikin säveltäjä ovat taustaltaan jämsäläisiä - kumpikin entinen oppilaani. Tässä työssä on hienointa se, että näkee omien oppilaidensa löytäneen paikkansa tässä maailmassa ja yltävän huikeisiin suorituksiin.
Kyllä Sillanpää kirjallisilla ansioillaan Nobelinsa ansaitsi. Tosin se luomisvire sitten päättyikin siihen eikä vaikeiden sairaalavuosien jälkeen enää ollut entistä terää, vaan kohti finaalia kirjailija meni pakinoivana Taatana.
Hurskas kurjuus - olen usein miettinyt, miten vaikea se on sovittaa filmiksi saati teatteriesitykseksi. Melkein kaiken kirjoitetun voi sovittaa teatterille, mutta tuo niitä harvoja romaaneja, jonkä kääntäminen toisen taidelajin kielelle on mielestäni lähes mahdotonta. Ainakin mahdotonta siten, että alkuperäisteoksen tunnelma ja syvyys välittyvät.
Muuten....samasta ahepiiristä on uusi kotmainen romaani. Oliko se Aki Nousiaisen vai kenen....täytyykin selvittää.Ja jos kiinnostaa, niin jälkävuosistahan tässä on koko ajan kyse, kun puhutaan Hurskaasta kurjuudesta. Viimeisin suuri rauhanajan nälkäkatastrofi Euroopassa koettiin meillä 1866-68.
MA 23.9.
Harjoittlelijat ovat saapuneet! Jippii. Alkaa taas uusi, mielenkiintoinen jakso, kun saa yläkoululaisten ja lukiolaisten lisäksi tehdä yhteistyötä aikuisopiskelijoiden kanssa. Ja tuohan se ryhtiä omaankin työhön, kun monta silmäparia on luokan takana seuraamassa tuntiasi ja tekevät muistiinpanoja kynä sauhuten.
Vaan mitäpä he kirjoittavat....se olisi joskus kiva nähdä.
Osaisipa joskus vaan itse pitää semmoisia tunteja, mitä sitä edellyttää opetusharjoittelijoilta.
TO 26.9.
Vähän tässä nyt reistaillaan. Niskat jumissa, viluttaa. Eikä tämä kostea ja kylmä keli ainakaan edesauta tilannetta - päinvastoin. Selkäänkin alkoi sattua, kun kävelin Hatanpäälle. Onkohan nämä mun jokailtaiset jumpat nyt olleet ihan kohdillaan. Jos vaikka teenkin jotain väärin?
Löysin - kiitos nuorimmaiseni - elämäni ensimmäiset suppilovahverot. Aina sanovat, kun yhden huomaa, niin kohta näkee, että niitä on p a l j o n. Noh, ei tuossa ollut kuin kymmenen, mutta täytyy mennä uudestaan. Mä tosiaan en ole niitä aiemmin osannut löytää ja nytkin sain tuolta pieneltä ja mukavalta nuorimmaiseltani neuvot ja hän sen huomasikin.
Oli niin kiva mennä tuttuihin kotomaisemiin sienimehtään. Ja kun siellä pieni, ilosilmäinen tyttö odotti sienikirja kainalossa, että pääsee iskän mukaan mehtään.
Hyvää maailman kielipäivää kaikille! Mä jatkoin italian alkeita ja kyllä ottaa koville. Ei tällä iällä enää valitettavasti enää opi kuten nuorena. Ja miksi ihmeessä romaanisten kielten verbioppi on niin vaikeata. Ainoa helpohko asia italiassa on ääntämys tai lähinnä vokaalivoittoisuus. En mä muista vielä, milloin on soinnillista ja milloin soinnitonta jne.
Ja huomenna on yhteiskuntaopin yo-koe, joten korjaamista viikonlopuksi tiedossa. Etenkin, kun on myös ison lukioryhmän kurssikoe huomenna. Tälllä alalla on harvemmin viikonloppuvapaita.
Niin - kadehtijoita tätä alaa kohtaan riittää mm. kesäloman takia. Ja pitkä ja mukavahan se kesäloma on. Myönnän. Mutta kun lukuvuosi alkaa, se on kuin hyppäisi liikkuvaan junaan, joka pysähtyy asemalle vasta seuraavan kesän alettua, viikon 22 viimeisenä arkipäivänä. Ne pienet syys- ja hiihtolomat eivät tätä junaa pysäytyä. Useimmiten jää lomallekin töitä ja illat ja viikonloput menevät töitä tehdessä. Eikä koulupäiväkään ole enää niin lyhyt kun monenlaiset palaverit, kokoukset ja projektit ovat lisääntyneet. Mä pääsen yleensä lähtemään koulula klo 16-17 välillä, usein vasta klo 17-18 välillä ja sen jälkeen on vielä kotona tehtävä suunnittelu- ja korjaustyö. Nyt viikonlopuksi on luettavana mm. noin sata esseetä, liuta tutkielmia, yhden ryhmän yrityshaastatteluraportit...osa jäänee viikolle, sillä viikonlopuu liian lyhyt.
Entä hyvät puolet? Nuorten kanssa on tosi mukava tehdä töitä! Se optimismi, enerigisyys, halu rakentaa tulevaisuutta, ilo ja nauru - sitähän koulu työympäristönä on. Toki on vaikeutensa ja haasteensakin, mutta pääliimmäisenä on kuitenkin kaikki positiivinen. Ja onhan kouluyhteisö hyvin äänekäs, joten heikon desiberlin ystäville se ei ole paras työympäristö. Minun mielestäni tämä ala on hieno ala!
PE 27.9.
Miten oivallista. Uskonnon yo-kokeessa pohditaan mm. sitä, että uskonnot eivät olekaan kuolleet - päinvastoin. Uskonnottomuus ei olekaan realisoitunut, kuten monet ennustivat sekularisaation vievän uskonnoista voiton. Uskonnoilla onkin merkitystä. Onhan ihminen perusluonteeltaan uskonnollinen olento.
Ja yhteiskuntaopin yo-kokeessa pohditaan, että ideologiat eivät olekaan kuolleet, vaan idelogioilla onkin merkitystä, mitä jokin aika sitten vahvasti epäiltiin.
Juuri näin: sekä uskonnoilla että ideologioilla on merkitystä ja hyvä pistää myös kokelaat tätä pohtimaan. Hyvää viikonloppua!
<< Takaisin arkistoon
|
|
