| |
TI 15.9.
Heinäkuun lopussa, kun olimme Münchenissä, ei ollut vielä silmin havaittavissa minkäänlaista pakolaisongelmaa. Asuimme kuitenkin ihan rautatieaseman vieressä ja joka päivä kävin asemalla katselemassa ihmisvilinää ja junia, joita tuli muualta Keski-Euroopasta. Kuten Budapestista ja Salzburgista.
Näinä päivin olisi ihan toisenlaista olla tuolla. Vaikea edes kuvitella, miten sitä valtavaa ihmismassaa pystytään aseman seutuvilla siirtelemään vastaanottokeskuksiin. Jo yksin se, missä bussit ovat ja odottavat...en voi ymmärtää.
KE 16.9.
Tuntuu mahdottomalta edes ajatella, että hitaasti laskeutuva pimeys peittää kohta alleen suurimman osan päivästä. Ja siinä synkkyyden hellässä mutta niin kiduttavassa hämärässä pitää olla kuukausia.
Istutan kukkasipuleita ja mietin, milloin se päivä tulee, että näen tämän kroouksen maasta nousevan ja vieläpä kukkivan.
Koskaan ennen se päivä ei ole tuntunut olevan niin kaukana. Lähes tuntemattoman kaukana.
Ei ennen tätä syksyä.
PE 18.9.
Olimme Anjan kanssa katsomassa viikko sitten ensi-iltansa saanutta Sugar -musikaalia Tampereen Teatterissa. Riemastuttava esitys. Mikä vapauttava nauru. Kertaakaan ei tarvinnut olla vaivautunut, mitä näyttämöllä tapahtuu. Kertaakaan ei tarvinnut miettiä, paljonkohan kello on.
Alussa esitys jouduttiin keskeyttämään himmenninkaapin vian vuoksi, mutta ei tainnut mennä kuin viisi minuuttia, kun esitys pääsi jatkumaan.
Huomasin, että muistin jopa monet repliikit ja tiesin aina, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta se ei haitannut. Muistin myös siitä 80-luvun tuotannosta samassa talossa niin monta juttua, joten oli hauska vertailla. Silloinhan Seppo Mäki, Tapani Perttu ja Marjut Sariola olivat tähtikolmikkona Heikki Värtsin ohjauksessa, joka meni TT:ssa monta vuotta.
Nyt Helena Rängman, Lari Halme ja Risto Korhonen valloittivat yleisön. Tosin Sugarin roolissa on kaksoismiehitys, mutta eilinen ilta oli Rängmanin.
Näin sen vanhan 80-luvun tuotannon monta, monta kertaa. Silloinen teatterijohtana Rauli Lehtonen pyysi, että menisi jotakuta paikkaamaan, kun ehti henkilöt niissä muissa hommissa vaihtua siinä tuotannossa. Kävin monet illat näyttelijäaitiossa seuraamassa esitystä Lehtonen pyynnöstä. Jotta oppisin asemat jne. Tosin mua ei sitten tarvittukaan, mikä oli kyllä pettymys, kun olin niin innoissani menossa siihen mukaan.
LA 19.9.
Mietin, miten vanha jo olenkaan, kun Tampereen Teatteri tuo jo uudet tulkinnat reilun 30 vuoden takaisista hiteistään. Eilenhän näimme Sugarin. Toissa talvena Les Miserablesin, joka oli samassa talossa 30 vuotta aiemmin. Jo joitain vuosia sitten oli Christien Hiirenloukku, joka oli niitä ensimmäisiä näytelmiä, joita ylipäätään olen nähnyt.
Siinä Hiirenloukussa olivat mukana mm. Kaija Sinisalo, Helge Hansila, Martti Palo, taisi olla myös Liisa Roine...oliko Mauno Käpyaho? Nyt alkaa muisti jo tökkiä.
Tampereen Teatteri on siksi mulle niin tärkeä, että siinä talossa olen nähnyt elämäni ensimmäisen näytelmän. Kun Jämsän lukiosta tehtiin aina teatteriretkiä. Se ensimmäinen näkemäni näytelmä oli muuten Leena Härmän Rieväkylän rapsodia.
KE 23.9.
Syyspäivän tasaus. Harmaus. Varisevat lehdet. Koleus ja kosteus.
Mitäpä edessä? Marras. Kuulakkaan alkusyksyn jälkeen koittaa se osa vuodenajoistamme, että Muumien pelkäämä mörkö tulee laahustaen ja peittää kaiken helmojensa alle.
Syksyn eteneminen on minulle suurta luopumista. Minuun sattuu, kun se kaikki kulminoituu lopulta valon ja lämmön kivuliaaseen kuolemaan. Omaan henkiseen hämäryyteen, jossa energiani menee sinnitellessä arjesta toiseen arkeen.
Odottaen vain yhtä: kevättä.
<< Takaisin arkistoon
|
|
