| |
MA 3.1.
Hyvää alkanutta vuotta! Mä uskon, että tästä tulee oikein hyvä vuosi. Monenlaista positiivista ennusmerkkiä siihen suuntaan on ilmassa oli sitten kyse kansainvälisestä taloudesta, Jämsän kaupungin kuntataloudesta tai kuntapolitiikasta, Suomen kansantaloudesta ja mitättömästä pienestä yksityiselämästäni.
Toki haasteita riittää. Mutta se kuuluu elämään.
Että lupasinko jotain? En koskaan ole tehnyt uudenvuoden lupauksia enkä tee. Tinoja emme valaneet, yhtään rakettia emme ampuneet. Ei ollut vieraita emmekä olleet kylässä. Olimme rauhallisesti ja kauniisti kaksin, kun vuosi vaihtui. Sentään perunasalaattia ja nakkeja nautimme saunan päälle. Uudenvuodenpäivänä tulivat lapsemme - mukavaa.
YLE:n sivuja tulee selattua ja taas löytyi mielenkiintoista asiaa ruuasta. Ensinnäkin Välimeren keittiö on tutkitusti hyvin terveellinen. Mikäs siinä otsikon alla komeilikaan kuvassa kuin yksi suosikkiherkuistamme: tomaattia, mozzarellaa, tuoretta basilikaa, nami.
Vanha tieto jo mullekin, että hedelmät ja vihannekset ja kasviöljyt tervellisiä, mutta yllättävää se, että Välimeren keittiö ei ole mikään hiilihydraattivastainen ja silti terveinen. Tosin kohtuudella hiilareitakin. Välimeren keittiössä käytetään paljon yrttejä, mikä terveyden kannalta hyvä. Peruna ei olekaan mikään kovin ravinteikas eikä terveyttä edistävä kuten muut juurekset, mutta edullinen tuote. Ja minun makuuni peruna on kyllä. Välimeren ruoka on terveyttä edistävä ja se ehkäisee mm. sydän- ja verisuonitauteja, painonnousua, depressiota, diabetestä ja vaikka mitä. Terveellisin ruoka on kreikkalainen tai eteläitalialainen. Pakettirasvoja ei artikkelin mukaan suomalainen tarttisi ollenkaan. Leivänpäällystelevitteet ja -rasvat ovat turhia. Leivän voi rasvaa haluava dipata kasvipohjaiseen öljyyn. Itse pistän yleensä levitteen sijaan pestyn salaatinlehden ja siihen päälle juustosiivun (yleensä 5 %:n Polaria) tai lihaleikkeleen ja sitten tomaattia ja kurkkua. Ruisleivät ja hapankorpun sekä näkkileivän kanssa en osaa olla käyttämättä levitettä Toki tekee mieleni metwurstia ja muuta kovaa. Itsekuria on: kolesteroliarvoni kuitenkin vievät voiton lihan himostani, siis vain rasvaisen syömisen himosta.
Toinen ruokauutinen se, että ale-ruoka on yleistynyt Suomen kaupoissa ja yleistyy edelleenkin. Hyvä, hyvä ja hyvä. Mutta hurjaa, miten paljon kotitaloudet pistävät ruokaa roskiin, kun vanhentuu ja pilaantuu. Kotitalouksista heitetään ruokaa jätteisiin puolet enemmän kuin mitä vähittäiskauppa tekee. Itsekin olen siihen syyllistynyt, vaikka yritän sitä välttää. Mulle se on paitsi eettinen kysymys, myös taloudellinen kysymys.
Asun nyt Jämsänkin päässä veden rannalla. Jämsänjoki tuosta virtaa melkoisen läheltä paitsi mikään nyt virtaa, kun jäässä. Mutta maisemat talvisen upeat. Puuterilunta ja talven valoa - jippii. Sukset kaivoin jo esiin, mutta porkat puuttuu...
PE 7.1.
Mitäs muuta merkittävää tänään on kuin hyvän vävyn synttäripäivä?
Maamme vanhin suomenkielinen sanomalehti, Keskisuomalainen, täyttää tänään 140 vuotta. Sen kunniaksi on Jyväskylän Paviljongilla pikku pippalot, jonne tulee noin 2000 vierasta. Myökin männään, kun kutsu tuli.
Uutistoiminnan lisäksi Keskisuomalainen on luonut vahvasti keskisuomalaista maakuntaidentiteettiä. Erityisesti pitkäaikainen päätoimittaja Erkki Laatikainen ansioitui tässä työssä. Toki syntyperäisenä jämsäläisenä mulla on henkilökohtainen suhde maakuntalehteen, jonka lukemiseen totuin jo lapsena kotona. Sittemmin Keskisuomalaisen rinnalle on elämässäni tullut Aamulehti, toinen korkeatasoinen aviisi lehdistömme kentässä. Hesari onkin mulle paljon vieraampi.
Aloitin KSML:n avustajana 1991. Lähinnä olen kirjoitellut kulttuurijuttuja, mutta paljon myös muuta. KSML on ollut vaativa, mutta palkitseva foorumi kirjoitella, joten olen mielissäni pitkästä yhteistyöstä, jonka varrelle mahtuu monia mukavia muistoja ja mukavia ihmisiä. Joitain jos mainitsisi, niin mm. jo edesmenneet Anja Penttinen ja Pentti Rytkönen, kulttuurin puolelta ilman muuta Teppo Kulmala, aluetoimituksesta Hannu Karjalainen ja komean nousujohdanteisen uran lehdessä tehnyt varapäätoimittaja Inkku Pasanen, Sari Toivakka, Juho Hämäläinen, Päivi Lehikoinen...
Lehdistöllä on edelleen merkittävä tehtävä ja status demokraattisessa yhteiskunnassa. Nettilehti ja paperilehti täydentävät toisiaan. Suomessa on rikas sanomalehdistön historia aina siitä Tidningar utgifne av et sällskap i Åbo -lehdestä, joka aloitti muistaakseni 1776 (tai -74).
Siis 1771, tammikuun 15. päivä....myönnän, että piti tarkistaa. Muisti pätkii....
LA 8.1.
Kauppalehti uutisoi, että Lieksassa on väki vähentynyt nopeimmin Suomen kunnista tällä vuosituhannella, noin 16 prosenttia - Ikävää.
Henkilökohtaisesti vielä ikävämpää, että tämän väkikatotilaston kolmantena kiiltää Jämsä, jossa asuntojen arvo on alentunut viimeisen viiden vuoden aikana noin 10 prosenttia. Kunta, joka aikanaan tunnettiin Keski-Suomen alhaisimmasta veroäyristään, muuttovoitostaan, hyvästä taloudestaan. Toivon vain ja ainoastaan kotikunnalleni hyvää ja valoisaa tulevaisuutta, mutta sitä ei tule, jollei muuttotappiota saada edes nollatasolle. Muuttovoittoon kääntyminen tällä haavaa ei ole lainkaan realistista, joten fokus poismuuton vähentämiseen.
Mukavat juhlat ja vielä mukavammat jatkot. Ei tartte luulla, että on ryvetty ja huonosti käyttäydytty. Vapautunutta, rentoa oloa ja tunnelmaa sitten sen virallisen pönötyksen jälkeen. Ja hyvä ystäväni ja yhteistyökumppani musiikin saralta, Jonas Hirvelä, osasi jälleen kerran toimia seranomiamestarina. Jonashan mies, joka saa viulunsa ja persoonansa voimin yleisön syttymään yli perussäädettyjen volttien. Niinpä vietimme hauskat, mutta sivistyneet jatkot presidenttivetoisten juhlien jälkeen.
Ei siis puhe mistään estradihommasta. Ihan vieraana Jonaskin oli ja jatkot täysin privathommelit, jossa vain pidimme kolmistaan hauskaa ja tulihan siihen yks ja toinen muukin mukaan joksikin aikaa.
Mutta hienointa koko juhlahumussa mulle oli se, että sain jakaa sen kaiken rakkaan Anjani kanssa. Uskon, että hän sai hyvän näkökulman keskisuomalaisuuteen.
SU 9.1.
Teemalta tuli Rigoletto, joka kuvattu mahdollisimman autenttisilla paikoilla Mantovassa. Oopperan kuuluisin kohtaushan on Mantovan herttuan laulama aaria La donna e mobile.
Eka kerran näin Placido Domingon baritoniroolissa. Verrattoman hyvin näytteli. Lopun duetto kuolevan Gildan kanssa oli häikäiseva. Näyttelijäkyvyt olivat muuten suuri kokemus tässä elokuvaoopperassa, joka ymmärtääkseni tehty suorana ja maksanut yli 20 miljoona euroa. Siis se yhteinen piirre, että oopperaksi hämmästyttävän hyvin näytelty, sillä heikkoa lenkkiä ei tähän tulkintaan jäänyt.
Vaivasihan mua baritoniäänen syvimmän pyöreyden puuttuminen. Domingon ääni loistaa edelleen tenoraalisena, mikä ei Rigoletton nimirooliin istu. Toinen konkari, bassobaritoni Ruggiero Raimondi jyrähteli Sparafucilena. Mielestäni hän enemmmän baritoni kuin basso, mutta Verdin bassoroolit eivät niin syviä kuin Wagnerin tai Mozartin, joten baritonaalisempikin basso istuu rooliin.
Sopraano- ja tenoritähdet mulle ihan uusia tuttavuuksia. Erityisesti miellyin Gildan osassa laulaneeseen Julia Novikovaan - nimi saattoi mennä päin honkia - joka teki nuoren, viattoman tyttösen hyvällä, lyyrisellä mutta vahvalla äänellä.
Rigoletto -oopperaan mulla liittyy kolme vahvaa muistoa. Ensiksi: näin sen eka kertaa livenä Berliinissä kylmän sodan aikana parhaimman kaverini Patun kanssa. Ei edes tiedetty, mitä mennään kahtomaan. Tunnistimme siitä Gildan aarian ja totesimme:
- Ai, tää on tää...
Toiseksi: Olen käynyt vain kerran Estoniassa ja silloin vuorossa oli Rigoletto ja jälleen Patun kera. Olin todella liikuttunut siitä esityksestä.
Kolmanneksi: lainasin Metsosta syksyllä dvd:n suomalaistuotannosta, joka yllätti mut vallan iloisesti. Usko Viitanen oli nimiosassa ja Gildana säihkyi laulunopettajani Pirkkoliisa Tikka, jonka loistooleihin tämä säihkyvä sopraanorooli on kuulunut.
Rigoletto on tarinana yksi traagisimmista. Se kertoo isästä, jonka koko perhe on Gilda-tytär. Rigoletto suojelee tytärtään paranoidisesti ja silti tytär joutuu kavalan juonen kautta Mantuan herttuan saaliiksi. Isä pistää palkkamurhaajan asialle päästäkseen herttuasta eroon ja kun Rigoletto voitonriemuisena avaa palkkamurhaajalta samansa säkin, siellä onkin hänen ainokaisensa, oma tytär Gilda. Tapettuna.
SU 16.1.
Olimme perjantai-iltana Tohlopissa. Olipas mukava noin 20 vuoden tauon jälkeen käydä ja olla hetki studiossa. Se ei ollut muuten miksikään muuttunut. Samaa sanoi Esa, joka sattui olemaan studio-ohjaajana, että ihan samanlainen paja kuin ennenkin. Sitä paitsi oli mukava törmätä pitkästä aikaa Esaan.
Sattumoisin näimme nyt kahtena peräkkäisenä perjantai-iltana livenä Johanna Iivanaista. Hänhän lauloi Kari Arfmannin kanssa viikkoa aiemmin KSML:n juhlissa. Täytyy sanoa jälleen kerran, että Arfmann on parhaimpia laulavia miesnäyttelijöitämme. Hän on meidän aikamme Tapani Perttu.
Iivanaisessa valloittaa luonnollisuus. Ei mitään diivamaista tai teennäistä. Hän on täysin anti-Paulakoivuniemi, lyyrinen ja luonnollinen oma itsensä.
Kävimme pitkästä aikaa ulkona illallisella. Makoisa ja mukava elämys. Mun piti ottaa pääruuaksi kuhaa ja lohta, mutta vaihdoinkin fasaaniiin. Kermainen kantarellikeitto, lopun Creme brule ja vielä kuppi kahvia. Ja vettä. Ei sitä aina tarvitse viinin aromaa, kun vesikin on niin hyvää. Hyvä ateriakokonaisuus, jonka aikana mietin, ettenpä tiennyt silloin eka kertaa siinä raflassa istuessani, miten tässä vielä sokea kukkokin voipi löytää jyväsen.
Arvostan Jokilaakson sairaalan hyvän ja motivoituneen henkiökunnan tekemää työtä. Tuntuu pahalta, että viikon kestäneen mediamylläkän silmässä on meidän oma sairaalamme, joka pyrkii kehittymään ja on pärjännyt erikoissairaanhoitoa antavana sairaalana näinkin pienellä väestöpohjalla. Arvostan myös lehdistön vapautta, mutta toki pelottaa, jos median valta on niin mahtava, että sillä pystytään lyömään kehittyvä erikoissairaanhoidon sairaala pitkässä juoksussa parin vuodeosaston vanhustyön yksiköksi
Torstai on toivoa täynnä. Lumipyryn keskellä juoksi iloisesti vastaani pieni tyttö. Nuorimmaiseni, jonka säkenöivät silmät hellyttävät kerta toisensa jälkeen. Oli hieno hetki saada pitkästä aikaa kävellä nuorimmaisen kanssa käsi kädessä tuulta ja tuiskua uhmaten. Yritin olla miettimättä, että se on hetki vain ja kohta taas jäähyväisten vuoro.
Elämän suuret totuudet ovat pienten ja yksinkertaisten kaavojen varassa. Ihan kuin matematiikka. Pitää ratkaista yksinkertainen yhtälö ja niin X:n arvoitus on auennut. Minun derivointini alkaa jo tuottaa vastauksia ja hyvä niin.
Kävin eilen tätä kaava-asiaa mielessäni läpi. En tartte laskinta enkä taulukkokirjaa, kun on Anja, kaavojen hyvä avaaja, elämäni matematiikan luotettava harppi, viivain ja geokolmio. Ja niin hauska nainen, jonka kanssa totuuttakin kuunnellessa alkaa vain naurattaa.
Kaiken lisäksi alan nähdä konkreettisestikin. Oli pakko pistää tilaukseen uudet rillit, kunen nähnyt enää aamulla kellonaikoja eikä esseitten ja esityslistojen lukemisesta tahdo tulla mitään. Välistä käytin isävainaan 60-luvulta olevia laseja lukiessani. Ne päässäni olin kuin 70-vuotias mies muinaisesta Neuvostoliitosta.
Ai niin, Jämsän pään muutto alkaa olla ohi. Loput tavarat jämähtivät noihin laatikoihin lattialle ja saas nähdä, milloin ne jaksan pistää johonkin. Pölynimuri hukkui muutossa, mutta löytyi lopulta ent. osoitteen pihalta lumeen hautautuneena. Se toimii nyt hyvin, kun sen ammeessa sulatin. Muutin mm. tammikuussa 2009 vanhaksi menneen Mehukatti -tiivistemehupullon, josta kerkesin janooni jo juodakin, minkä seurauksena tutustuin oikein hyvin uuden osoitteen posliinipyttyyn siellä, missä kuninkaatkin käyvät vain yksin.
Ostimme pojan kanssa taulutelkkarin, 42-tuumaisen. Salattujen elämien Ismo näyttää nyt isolta ja terävältä.
Kelepaa siitä illalla kahtella Cecilia Bartolin Barcelonan konserttia Teemalta...
MA 24.1.
Mä luulin, että se kihlaus on tänään, mutta sehän oli jo eilen. Tammikuun kihlauksesta tuli nimittäin 70 vuotta.
Trivial pursuit -pelissä oli aikanaan kysymys, millä hellällä nimellä kutsutaan työnantaja- ja työntekijäpuolen ensimmäistä neuvottelusovintoa tammikuussa 1941. Siitähän tämä työmarkkinoiden sopimuskulttuuri on alkanut.
Professori Alan Penn on täysin oikeassa. Hän epäilee, että Ikean liideideana on eksyttää ihminen mammuttikaupan sisälle ilman, että on välillä ulospääsyä. Hädissään ihminen alkaa ostaa kaikenmaailman semmoistakin, mitä ei tarttisi.
Olen Pennin kanssa satavarmasti samaa mieltä! Ne harvat kerrat, kun olen Ikeassa käynyt - enkä omasta aloitteestani - yritin etsiä jopa hätäuloskäyntiä, jotta pääsisi vihdoin ulkoilmaan.
Mutta ei: oli pakko kärsiä kovennettua ja lojua pikkuhiljaa loputtomien käytävien ja mutkien viidakkoa. Kunnes tuli paratiisi enkeleineen: kassat!
Professori Laura Kolbe sanoo uusimmassa Opettaja-lehdessä, että opettajien lasten elämä on tiukkaa, kun odotetaan kunnollisuutta, suorittamista ja hyvää ystäväpiiriä. Opettajuus on julkinen tehtävä ja siihen liittyy vahva kurinalaisuus.
Historian professori Kolbe on jälleen oikeassa. Tulin vasta tuon artikkelin luettuani miettineeksi, miten omat lapset ovat kokeneet isän ammattiroolin. Etenkin pienellä paikkakunnalla se tuo omat haasteensa. Tämän työn roolista ei pääse eroon koskaan, vaan tietty esimerkillisyyden status pitää pyrkiä kantamaan, jotta ammatillinen uskottavuus säilyy. Monessa muussakin ammatissa sama julkisuuspaine. Se on vain otettava realistisesti vastaan.
Kaupunginhallituksen kausi vaihtuu. Osin tulee myös henkilövaihdoksia Jämsän kaupunginhallitukseen. Demarit vaihtavat kaikki kolme. Yksi tällä haavaa lopettavista on Arto Lampinen, joka ollut yhtäjaksoisesti kh:n jäsen ymmärtääkseni 18 vuotta. Arto on kokenut ja osaava poliitikko. Olen useasti ollut kanssaan eri mieltä, mutta arvostan suuresti sitä tinkimättömyyttä, jolla hän on ajanut tärkeinä pitämiään asioita.
Olin eilen mukavalla juttumatkalla. Kuorevesi-Seura järjesti lentokonerakentajien muistelutuokion, jossa mm. professori Janne Vilkuna puhui lentokonearkeologiasta ja katsottiin videolta Kuoreveden lentokonetehtaitten entisten työntekijöiden haastatteluja.
Vaikuttavinta oli nähdä Uuno Karhumäen kuvaama laivuedokkari jatkosodan ajalta. Siinä oli autenttista kuvaa Äänislinnasta eli Petroskoista. Suomalaisten sotilaslentäjien ja -koneiden lisäksi oli välähdyksiä miehitetyn Petroskoin arjesta työleiriläisineen ja venäläisine sotavankeineen. Huikea oli nähdä filmiltä myös Niilo Karhumäen suorittama Tiira-koneen ensilento, joka oli heinäkuussa 1929 Jyväskylän Keljonlahdella. Tajusin entistä paremmin eilisen jälkeen, miten merkittävä rooli Kuoreveden Hallilla maamme ilmailuhistoriassa onkaan.
Anja on dynaamisen konservoinnin asiantunija. Ei taida itse tietää, mutta näin on käytännössä. Ainakin minun konservointini eli entisöintini suhteen hän on onnistunut. Staattisella konservoinnilla tarkoitetaan arkeologiassa sitä, että tuhoamisprosessit pysäytetään. Dynaamisella konservoinnilla sitä, että palautetaan myös kohteen toimintakyky.
Parhaita makunautintoja oli vieraiden kanssa nautittu italialainen ateria, jonka Anjuskainen tinkimättömän tarkkaan tyyliinsä teki. Meissä se ero keittiössä, että mä mäiskin ja roiskin ja Anja mittaa ja punnitsee. Hän on tarkka ja hyvä kokki. Mascarponekana ja herkkusienirisotto hellivät vieläkin makumuistoani. Nyt tajuan, miksi italialaista keittiötä pidetään hyvänä.
Loppukevennyksen sijaan loppuvakavointi: Demodedovon kentän terrori-isku on hyvin hälyyttävä uutinen. Medjedevin lupaamat vastatoimet eivät myöskään tiedä hyvää. Robespierren jakobiinidiktatuurista giljotiineineenkö tämä meidän aikamme terrori oikein alkoi?
<< Takaisin arkistoon
|
|
