| |
KE 1.1.-LA 4.1.
Joo, en mä nyt vielä lopettanutkaan tätä, vaan kirjoitan nyt ainakin vielä tämän.
Here´s London and the beginning of new year 2014. Very windy, a bit rainy. But...very nice. Paljon on vettä Thamesissa virrannut ja monet on lahdattu tuossakin Towerin linnassa, mutta nyt etiäpäin.
The Royal Opera House (Covent Garden) olisi kiinnostanut, mutta ei riitä rahat lippuihin. Perjantain Carmen ihan loppuunloppuunloppuumyyty. Lienee syynä tuo Don Jose, jota perjantaina esittää ja laulaa Roberto Alagna. Lauantain toisen miehityksen esitykseen olisikin jo tilaa, mutta koti kutsuu. Koti kutsuu. Reissun parhaimpia osia on saada palata kotiin. Tämän olen täällä kirjoittanut aiemminkin ja mm. SJ on sen sanonut.
Her Majestys`s Theatre and The Phantom of the Opera. Olihan se kokemus. Joskin täydellinen paketti, jossa yhdistyy matematiikka ja markkinointi, mutta yhtään ei pidä vähätellä osaamisen tasoa. Kyllä siinä oli osaset kohdallaan ja mikä miehitys. Jälleen kerran. Lontoon teattereilla on vara mistä valita ja aina on onnistunut miehitys.
Päivä töitä eli tutustumista historiaan. Tällä kertaa kohteena oli Westminster Abbey ja kaikki hautakivet ja kulmat käytiin läpi ja tarkasti. Koko päivä meni. Erityisen kiinnostava on ihan 1300-luvun alusta oleva Coronation Chair, jota viimeksi käytettiin vuonna 1952, kun Elisabeth II kruunattiin hallitsijaksi.Mutta onhan se kirjailijoiden kulmauskin ihan maineensa veroinen. Ja pisti se hiljaiseksi, kun katseli Isaac Newtonin, David Livingstonen ja Charles Darwinin hautakiveä.
Suolaisen ja rasvaisen suomalaisen jouluruuan sulatusmatkaksi Lontoo ei ole se paras. Sama suola ja rasva tervehtivät iloisesti pub-ruuissa, mutta onhan se täyttää asiaa syödä pubissa. Kaikki muu olisi ihan jotain muuta ja liian kliinistä, joten no thanks muu paitsi eating at pub.
Lentokenttä...mitenkä se kirjoitetaan...Standstedt tai jotain...oli aivan loistava ylläri. Ei ruuhkia, tilaa, siisti, valoisa, avara. Ja hyvä palvelu kuten briteissä kaikkialla. Ainoa miinus tuo bussimatka, mutta sekin meni reilussa tunnissa Victoria Stationille ja sieltä takaisin. Mutta asemana voitta Heathrow`n mennen tullen kodikkuudessaan.
Anja näytti, mikä on nuorten tämän hetken vaatekauppa. Joku Hollister. Yritin mennä sisään, mutta en oikein uskaltanut. Heti eteisessä oli kristallikruunu lattialla ja aattelin, että jos loppukin katto romahtaa. Mutta menin, mutten nähnyt juuri mitään. Niin oli hämärää ja mietin, josko firmalta on jäänyt sähkölaskut maksamatta. Onhan tässä taantumaa nyt Lontoossakin, mutta kai siellä laskut oli hoidettu, kun musiikki soi ja lujaa. Ahdasta oli ja ihmisiä tunki sisään ja ulos. Ja minäkin tungin, mutta vain ulos.
Regent Streetiä jatkaessani tajusin, että Jämsässä on ollut tuon liikeidean edelläkävijä jo nuoruudessani. En nimiä täällä mainitse, mutta hattua nostan sille innovatiivisuudelle, rohkealle uuden hakemiselle ja aidolle perheyrittäjähengelle. Nyt joku ketju on tuotteistanut suurin piirtein sen saman liikeidean, mikä jo aikanaan Jämsässä nousi esille uutena ja ihmeellisenä.
Mutta tuli taas Thamesin rantoja lampsiessa miettineeksi, mikä mahti Britannia onkaan ollut. Eikä se vieläkään mikään mehtäkylä ole. Hallitsi kolmasosaa koko maapalllosta parhaimmillaan. Ja mietin, mihin tuo mahti perustui. Kyllä se perustui kaikkeen uuteen innovatiivisuuteen kuten tekniikkaan ja ennakkoluulottomuuteen.
Jos valtio, kunta tai yksilö haluaa kehittyä, niin kyllä se on pakko olla kehityksen kelkassa mukana ja vielä ihan siellä etunenässä. Ei Britanniasta olisi tullut maailmanmahtia, jollei silllä olisi ollut etunaan teollista vallankumousta. Kyllä ne sielläkin änkkäävät parlamentissa, mutta osaavat kuitenkin mennä eteenpäin eivätkä jää riippumaan siihen hirteen, miten "kaikki oli niin loistavan hyvin 1800-luvulla, kun saimme kantaa valkoisen miehen taakkaa ja nauttia raskaan vastuun alla kello viiden teetä."
Suomen historian pääainelukijana huomasin tällä teatterimatkalla innostuneeni valtavasti Iso-Britannian historiasta. Siinä riittääkin vapaa-ajan sarkaa loppuelämäksi.
PS...kunhan tätä puhtia olisi vielä huomennakin.
PE 10.1.
Palelen. Hirveän kylmä. Näin kylmä mulla ei ole ollut kuin kerran tammikuussa Tallinnassa. Ja nyt olen Helsingissä. Yhtä kylmä.
Tuossa seminaaripäivän päätteeksi kun kävelin Hesan katuja, jotain oli oleellisesti erilaista kuin viikko sitten perjantai-iltana kävellessäni Fleet Streetillä ja muilla Lontoon kaduilla.
Moniarvoisuudestaan ja kulttuurisuudestaan huolimatta siellä saattoi kävellä vapaasti. Toki täälläkin, mutta örveltäjien väistely, jälkijättöisten pikkujoulujuhlijoiden pakkovietti hauskan pitoon vaikka hampaat irveessä. Tai kaljatölkit kourassa kävely. Pubien (ja vastaavien) ulko-ovella oli kerrostalon kokoisia järjestyksenvalvojia. Miksi? En mä Lontoossa nähnyt. Mutten ole kyllä nähnyt Berliinissä, Torontossa, Tallinnassa jne.
Eikö tässä maassa pysy järjestys ilman, että sen pysymistä pitää olla vartioimassa fyysisesti uskottavan kokoinen mies.
Suotta saivartelen. Tuohan se turvallisuutta. Mutta samalla kertoo turvattomuudesta ta ennemminkin kansallisesta epävarmuudesta.
Kun jaksaisin, kertoisin tämän päivän hienosta henkisestä annista. Nuorten filosofien päivillä on teemana Eurooppa ja Euroopan aatehistoria ja toki historianopena ja Eurooppa-aatteen vankkana kannattajana lähdin kuulemaan, mitä tuleman pitää ja näin suurta akateemista nautintoa mulla ei ole ollut aikaan päivään. Tänään alustivat mm. ulkoministeri Erkki Tuomioja, emeritusprofessori Matti Klinge, professori Laura Kolbe ja arkkipiispa Kari Mäkinen. Ja aamulla lähdetään liikkeelle Sixten Korkmanilla ja Esko Valtaojalla, sitten Sirpa Pietikäinen jne. jne. jne.
Miten älykästä tutkijakuntaa meillä on. Ja miten älykkäitä oppilaita ja opiskelijoita meillä on.
TI 14.1.
Tässä työssä sekin hyvä puoli, että näkee kaikkea mielenkiintoista. Kuten tänään oppilaitten kanssa opintoretkellä.
Ei kuulu hyviin tapoihin tai ainakaan mun tapoihini tähän päiväkirjaani itselleni sen ihmeemmin kerrata jotain työpäivän asioita, mutta tämän kirjaan itselleni loppuelämäni muistoksi. Miten upea on näkymä yli koko Helsinki-Vantaan lentokenttäalueen. Ja ihan maasta käsin. Ainakin silloin, kun on päässyt Finavian 13. kerroksen neuvotteluhuoneeseen, josta avautuu uskomaton näköala läpi koko kansainvälisen lentokenttäalueen.
En tiennytkään - tai en musitanut - että vuositasolla Hki-Vantaan kautta kulkee noin 15 miljoonaa matkustajaa. On se tämänkokoiseen maahan aikamoinen määrä. Toivon, että Hki-Vantaan kenttä kehittyy ja pärjää alan kovassa kehityksessä. Se on on nimittäin maamme mittakaavassa melkoisen tärkeä tekijä tulevaisuuden kannalta.
KE 15.1.
Radion ystävänä en voi millään vaihtaa pois tuota YLE:n ykköskanavaa. Eikä tämä ole mulle mikään semmoinen pakkojuttu,e ttä entisenä yleläisenä olisin jäänyt jotenkin yhtiön vangiksi. Vaikka olenhan ihan akateemisesti tutkinutkin YLE:n historiaa, mutta sillä tutkimuksella ei voi kyllä tiedepiireissä liiemmin rehvastella.Päinvastoin.
Jouduin vasten tahtoani kuuntelemaan bussissa tänään kaupallista radiokanavaa. Kaksi toimittajaa - t o i m i t t a j a a? - suolsivat suustaan älymölöä, joka ylitää tai alittaa kaiken journalistisen tason. Hirveätä kuunnella radiosta jotain äänellistä seitsemänpäiväälehteä.
Toinen keskustelunaiheesta oli koiran omistava pariskunta, jossa vain rouva kerää koiran tekemiä kakkoja. Ja näitä kakkajuttuja riitti...riitti...riitti. Että oikein piti radiosta väkisin saada kuulla kahden toimittajan dialogia aiheesta koirankakat.
Toinen juttu käsitteli sitten semmoista aihetta, että USA:n valtio oli ostanut erektiovaikeutta poteville ikääntyneille penispumppuja. Ja siinä sitten toimittajat toisilleen kertoivat, mikä se semmoinen pumppu on, miten toimii, miten käytetään....
Herranen aika sentää....jos menen vaikka Venäjälle, siellä sentään sivistynyt kansa voi tuosta vaan vaikka kertoa mulle kieltä taitamattomalle ulkomuistista jonkin Puskinin runon. Tai keskustella historiasta, kirjallisuudesta (eikä koirankakasta tai penispumpuista.)
PE 17.1.
Kevätlukukausi vasta alussa ja nyt jo näin väsynyt. Tulee väkisinkin mieleen, onkohan kaikki ihan hyvin...terveyden suhteen. Tuntuu kyllä tämä olotila ihan suhteettoman raihnaiselta, vaikkakin työviikkoni on ollut nyt tavattoman raskas.
Tai sitten olen sen vain ottanut raskaasti.
Illalla kuitenkin virkisti, kun tuttuun tapaamme katsoimme jälkikäteen Anjan kanssa YLE:N Areenalta Ville Haapasalon matkakertomusta halki Venäjän nyt Jäämeren kautta. Ihan kuin olisi reissussa itse. Hyvin tehtyä ohjelmaa. Kiitos tekijöille.
Katsoimme myös suomalaisen lyhytelokuvan, joka ehdolla lyhytkuvien sarjassa tuolla rapakon takana jonkin pystin perään. Siitä viis, mutta se on hyvä lyhytleffa. Pitkästä aikaa nauroin oikein kunnolla ja pitkään nähtyäni jotain tehtyä. Oli oikein vapauttava nauru. Ja se pelastikin mut elävien kirjoihin tämän viikon jälkimainingeista.
Varsinkin se kohtaus, jossa äiti sanoo..... - Ottakaa nyt jotain päällenne, semmoista mitä juhliin yleensä laitetaan.
Ja tytöt tulevat takaisin päällään samat vaatteet, mitkä olivat Vilman synttäreillä.
Tai se, kun häihin menossa ollut perhe laskee luhistuneen ruukkukukan rippeet sanoen "muistoa kunnioittaen - Ketoset."
Hehheh..hahahhaa..hihii..hohhohohhooo!
KE 22.1.
Kaksi merkittävää radioääntä on poisssa - lopullisesti.
Jo muutamia päiviä sitten uutisoitiin jämsäläissyntyisen Yleisradion pitkäaikaisen toimittaja Juhani Lehtolan siirtyminen tästä ajasta ikuisuuteen. Tänään kuulin uutisista, että toimittaja Niilo Ihamäki on poissa.
Lehtolan tapasin ainakin tehdessäni lehteen juttua Jämsän yhteiskoulun luokkakokouksesta. En miestä paremmin tuntenut, mutta tiesin, että samaa sukua ollaan. Lehtola oli myös tv-työn pioneereja sekä teki merkittävän uran ulkomaan toimittajana toimien mm. YLE:n Lontoon kirjeenvaihtajana.
Tampereen yliopistossa oli opiskeluaikanani puheopin opinnoissa tv- ja radiopuheen kurssi. Jälkimmäisen piti Niilo Ihamäki. Oli mielenkiintoista tavata persoona, joka oli radion kautta äänenä tuttu. Ja loistava radioäänihän Ihamäki oli.
Erittäin antoisa kokemus oli saada olla legendaarisen radioäänen opissa.
PE 24.1.
Ollut uutispäivä. Mielenkiintoisia uutisia ja iloisia uutisia.
LA 25.1.
Miten hyvin sen huomaa, kuinka pian tulee unohdutetuksi.
Vaan olenhan itsekin varmaan unohtaja. Vaikka kyllä muistan - ja kaipaan. Kaikkia vanhoja tuttuja ihmisiä vuosien varrelta. Olisi mukava tavata ja jutella. Mutten saa aikaiseksi mitään.
Miten kaikki aktiivi on vaihtunut passiiviksi? Enkä voi kyllä muita syyttää, vaan kysyä itseltäni, missä on aloitekyky, yrittäminen ja vaivannäkö. Eihän tässä iässä ole lainkaan soveliasta luovuttaa, vaan pitää yrittää eteenpäin uusiin haasteisiin.
SU 25.1.
Niin...yrittäminen ja vaivannäkö? Tuntuu nyt siltä, että antaa olla ja mennään vaan matalalla profiililla työt ja koti hoitaen. Talvi tunkeutuu niveliinkin ja kesä ne sitten taas herättää henkiin.
Uusi kesä.
Se onkin jo 51. kesä minulle.
Mitäs minä muistan menneistä kesistä....noh, kesän 1989, kesän 2008, kesän 1982, kesän 1992, kesän 1985, kesän 2012. Muistoja. Muistoja. On.
<< Takaisin arkistoon
|
|
