| |
PE 15.1.2016
En mä jaksa enää pakkasia. Menevät mulla niveliin. Olen sisältä kuin - 1oo astetta. Yhtä huurua. Jäykkä. En saa kunnolla avainnippua pidettyä käsissä enkä meinaa saada ovea auki. Kalisen ja kalistelen. Olen kuin sen lastenlaulun "Luukas luuranko kamala..."
Mietin sähkölaskua. Mietin putkia. Mietin tuota diesel-autoani. Ja aamulla mietin, miten menisin nyt töihin. Autoa ei kannata viedä kilometrin päähän koko päiväksi pakastumaan. Pääsen toki kävellen ja pyörällä, mutta kun tuo harvinaisen selkeä keli ei oikein salli minun enää liikkua. Kangistun.
Perennat ovat ainakin kaikki menneet. Ja varmasti myös syksyllä istuttamani uudet kukkasipulit. Luntahan on vaivainen heilahdus maan pinnalla.
Tule kevät - saanko tosiaan sinut vielä kerran ainakin kokea.
Sen, miten päivä pitenee. Sen, miten päivä lämpenee. Sen, miten valon määrä kasvaa. Ja lopulta sen, miten vihreys voittaa.
LA 16.1.
Olisiko minun elämäni helpompaa ilman tätä rakkautta musiikkiin ja teatteriin? Varmasti. Jos malttaisin jäädä kuuntelijan ja katsojan rooliin.
Mutta mikä ihme vetää vielä lavalle, vaikka mitään annettavaa ei enää suoraan sanoen ole.
Tämä viha-rakkaus -suhde oopperan tekemiseen. On toisaalta niin mukava saada olla mukana Tampereen Oopperan kuorossa ja tehdä jälleen uutta hienoa tuotantoa. Mutta miten en millään jaksaisi lähteä harjoituksiin. Enkä oikein enää opi. Enkä oikein enää innostukaan. Harjoitusten mukavin vaihe on, kun se loppuu ja pääsee kotiin.
Nuorempana olin innoissani, jos oli jotain omaa tekemistä lavalla. Nyt haluan piiloutua takariviin ja laulaisin ennemmin verhoissa kuin lavalla. En yksinkertaisesti halua olla lavalla näkyvissä. Piilossa parempi.
Ja kuitenkin pitää tässä touhussa roikkua. Miksi?
KE 27.1.
Hyvää vainojen uhrien päivää - tietänet, miksi tätä vietetään juuri tänä päivänä.
Toinen merkittävä päivä on huomenna, kun on Kaarlon ja Kallen päivä. Tämähän tulee syvältä keskiajalta eli Kallen päivä on allakassamme frankkihallitsija Kaarle Suuren kuolinpäivä. Kaarle Suuren frankkivaltakunta on tavallaan sen ajan Euroopan unioni - yleiseurooppalainen valtio, joka ulottui aina Pyreneiltä Elbelle ja aina Pohjanmereltä Välimerelle.
TO 28.1.
Koko viikonloppu on vapaa harjoituksista. Aivan loistavaa. Ja kyllä mulla hommaa onkin kotona. Ensinnäkin kouluhommissa päivittämistä paljon. Olen yksi kolmesta laajentavan harjoittelun ohjaavista opettajista ja täytyy päivittää, miten kullakin oman vastuualueeni aineenopettajaharjoittelijalla menee. Tämä laajentava vastaa samaa kuin minun opiskeluaikanani kenttäharjoittelu. Sen suoritin muuten Pyynikin ammattioppilaitoksessa. Se oli hyvä kokemus.
Ja ysiluokan ussan kokeet korjattava. Ysin ussa on kiva kurssi: eksegetiikkaa ja etiikkaa. Kummastakin tykkään. Ja oppilaat myös.
Jatkaisin mieluusti teologian opintoja, mutten osaa. Se tyssää jo ajan puutteeseen, jatkuvaan väsymykseeni ja keskittymiskyvyttömyyteeni sekä huonoon kielitaitooni ja kurittomuuteni tehdä itsellistä työtä työn ohessa.
LA 30.1.
Tämä päivä ei ollut minun päiväni. Lähdin Jankan Lidliin hakemaan hyviä tarjouksia ja hyviä leipomotuotteita. Noh - Jankan Lidlin leipomo olikin rikki. Ei ainuttakaan leipomotuotetta. Niin jäivät maalaiscroissantit tältä lauantai-illalta. Onneksi oli Pecorinoa ja ilmakuivattua kinkkua.
Tuumasin palauttaa tyhjät pullot paluumatkalla äkkiä Kalevan Prsimaan. Ajoin sinne alas uuteen parkkihalliin. Ei ainuttakaan tyhjää ruutua. Pyörin ja pyörin. Viimein löytyi, kun yksi Astra oli pakittamassa ruudusta pois. Hain kärryt toisesta päästä parkkihallia ja lähdin ylös, mutta liukuportaat olivat rikki. En saanut työnnettyjä kärryjäni jurmupinnoitettuja liukuportaita pitkin. Otin pullokassit kainaloon ja juoksin. Ei yhtään palautusautomaattia siinä Kalevan puoleisessa päässä. Läpi remontoitavan Prisman juoksin sinne Hervannan puoleiseen laitaan, josta löytyi. Siinä touhussa likasin käteni ja tietenkin käsienpesupisteen saippua oli loppu. Samoin paperit, joten en saanut käsiäni kuivatuksi.
Kiidin Skodalla Nekalaan ostamaan uutta silityssettiä kodinhoitohuoneeseen, kun nykyisen tekniikka petti. Kerkesin juuri kauppaa, joka lauantaisin menee kahdelta kiinni. Tosin myyjää en löytänyt, mutta maahanmuuttotaustaisen heikon suomen kielen taitoisen varastotyöntekijän avulla sitten homma alkoi toimia.
Menin kotiin ja laitoin ruuan. Lähdimme asioille. Oli pakko käydä pikapikaa jossain parturissa ja niitähän ei hevin enää lauantai-iltapäivän lopusta löydy tässä maassa. Yksi löytyi. Jonotin ja pääsin lopulta tuoliin, jossa käsittely kesti käsittämättömät 30 min. Parkkiaika oli lopussa ja soitin Anjalle, joka juoksi Sokokselta kesken ostostensa auton luokse pitämään vahtia, ettei tule 80 euron pikavoittoa.
Illalla tein meille juusto-meloni-kinkku -lautasen. Ekaa cantaloupea kuoriessani löin veitsellä pahasti oikeaan käteeni. Onneksi ei mennyt niin syvälle, että olisi mennyt peukalon ja etusormen välinen jänne poikki. Pidin kättä keittiön hanan alla ja huusi Anjaa apuun. Omalääkäri tuli ja vähän vastustellen laastaroi käteni. Hänen mukaansa sen verran pitkä ja pahassa paikassa, että pitäisi mennä Acutaan tikattavaksi. En halunnut. Kokeillaan nyt näillä ihan kotoisilla siteillä. Eiköhän se siitä kuroudu umpeen.
Lopetin uskonnon kokeiden korjaamisen klo 22.45 ja aloin lauantai-illan viettoon - jaksoin viettää lauantai-iltaa puoli tuntia, jolloin uni voitti.
SU 31.1.
Tämä viikonlopun lepo ilman harkkoja tekee hyvää. Huomaan, että univelkaa kertynyt paljon. En enää jaksa viiden tai kuuden tunnin yöunilla päiviä, jolloin ensin koulussa n. 8-17 ja illaksi puoli kuuteen Tampere-talolle ja puoli yhdentoista maissa illalla kotiin ja viikonlopulla pitkät päiväharkat.
Miten jaksoin esim. silloin, kun teimme Don Carlosta. Asuin Jämsässä. Olin mukana politiikassa ja monet kokoukset kuukauden aikana niin Jämsässä kuin Jyväskylässäkin. Ajoin sujuvasti Tre-Jmä-Jyväskylä väliä säässä kuin säässä. Mulla oli paljon opetusta ja kaikki opetus lukiossa ja hoidin yksin kaikki oman aineeni tentit ja yo-kirjotukset. Lisäksti tein säännöllisesti lehtijuttuja Keskisuomalaiseen ja tein säännöllisesti laulukeikkoja. Tuolloin lähinnä Jyväs-Hanureitten kanssa, mistä ajasta lämpimät muistot.
Nyt elämässäni työtä ja tointa huomattavasti vähemmän ja olen silti näin väsynyt ja uupunut. Selittääkö vain ikä kaiken?
Oopperaa kohtaan mulla viha-rakkaus -suhde. Toisaalta on hieno tehdä ja kuulee loistavia solisteja, saa nauttia hienon orkesterin kauniista soundista ja ympärillä on koko ajan ammattitaitoisia, luovia ja osaavia ihmisiä. Loistava ensemble. Ja mikä musiikki. Verdin veristiset melodiat eivät voi olla koskettamatta.
Mutta miten saada harjoitukset mahtumaan omaan aikatauluun, miten oppia sanat, miten saada oma ääni kulkemaan. Minulla on jatkuva riittämättömyyden ja huonommuuden tunne. En enää paitsi osaa enkä myöskään jaksa. Nuorena oli hienoa saada olla näyttämöllä ja odotin aina jotain haastetta. Nyt tosiaan mieluiten piiloutuisin verhoihin ja laulaisin omat kuorostemmat piilosta. Mua ihan kauhistuttaa ajatus, että olisi jokin oma soolotekeminen lavalla. Kamalaa.
Mutta toisin oli ennen. Miten innoissani olin mm. Hallin Janne -oopperasta ja omasta roolistani siinä. Väliajan jälkeinen kohtaus oli hieno. Odotin aina innolla päästä laulamaan Santtuani yli tuhatpäisen yleisön eteen. Eikä jännittänyt eikä hirvittänyt - päinvastoin nautin.
Kymmenessä vuodessa on ajatukseni ja intressini kovasti muuttuneet.
<< Takaisin arkistoon
|
|
