| |
TO 3.5.
Kuuntelin tänään kauniita runoja. Olin pyytänyt oppilaitani valitsemaan jonkin runon, joka heidän piti lukea äikän kaksoistunnilla, analysoida runoa ja kertoa myös runoilijasta. Yllätyin, että runojen skaala oli niinkin laaja aina Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista Kalevalan ja Erkon kautta Juice Leskiseen.
Tulin hyvälle mielelle, ihan iloiseksi. Kiitos siitä elämäniloisille ja mukaville oppilailleni. Heidän intonsa ja kiinnostuksensa saa vielä vanhenevan miehenkin innostumaan.
Paljon olen saanut ja siitä Luojaani kiitän. Kunpa vain osaisin olla kärsivällisempi ja keskittymiskykyisempi. Kunpa osaisin olla välittämättä. Osaisinpa ottaa asiat hällä väliä -mentaliteetilla. Vaikeitten asioiden ylipääseminen on vain niin vaikeata. Pettymysten kestäminen on vain niin kestämätöntä. En voi kuormastani oikein muidenkaan rekeen tavaraa lapata. Omalla selkärangalla sitä on kiskottava. Kesti se tai ei.
LA 5.5.
- Mä olen täällä F.E.Sillanpään -kadulla!
Kollegani, lehtori Ruusu, kuunteli vieressä ja tuntui ajattelevan, osaako tuo mies perille. Onko tuo mies täysin eksyksissä?
Tulin kollegan kyydissä Tampereelle. Jäin pois heidän kohteessaan eli Pyynikin kentän laidassa, josta soitin Anjalle koordinaatteja, missä olen.
Tajusin vasta jälkikäteen, että oli sinä hetkenä palannut "juurilleni". Sillanpään nimeä kantava katuhan oli ennen Lyseokatu. Se on ensimmäinen kulma Tamperetta, johon mulla kontakti. Joskus 60-luvulla lähdin isän ja äidin kanssa Tampereelle sukuloimaan. Hilja-täti ja Paavo asuivat Lyseokadulla. Muistan sen eksotiikan, mikä oli jo Paunun pikavuoroon noustessa. Siihen aikaanhan ei vielä ollut nykyistä Orivesi-Tampere -tietä, joten bussi tuli Kangasalan kautta.
Ja kerrostalo, jossa oli semmoista hienoa mulle täysin uutta kuin hissi ja sisävessa. Ja Hiljalla ja Paavolla oli piano! Sitä sitten pimputin niin paljon kuin isäntäväki vain salli.
Paavo vei mut silloisen Särkänniemen edeltäjään, jossa oli joku kalatalo ja oliko siellä kärmeitäkin ja ehkä jotain eksoottisia lintuja. Muistan vain sen, että Paavo iski silmää naispuoliselle lipunmyyjälle, mistä mä pahoitin mieleni kovin. Hänhän oli naimisissa Hiljan kanssa. Jo 5-vuotiaana omasin äärimmäisen korkean moraalin ja pidin tuota silmäniskua täysin epäeettisenä. Vaikkakaan siihen ei mitä ilmeisimmin liittynyt mitäään väärää.
MA 14.5.
Kävelen niskat lytyssä, harava kainalossa Jämsän vanhan hautausmaan pääkäytävää pitkin. Ei ole muita. Tuuli on kova ja oksia on lennellyt hautausmaan puista pitkin käytävää.
Kävelen haravani kanssa. Toisessa kädessä minulla on valkoisia neilikoita.
Jotain on ja pysyy. Semmoista, mikä ei koskaan lannista, ei koskaan petä. Hautakivi. Siellä se on tutulla paikalla ja siellä ovat kaikki läheiseni.
Haravoin roskat, kastelen sinivalkoiset orvokit, jotka ilmeisesti joku sisaruksistani ehtinyt jo tuoda. Katson kiveä ja sen tuttuja nimiä. Kultakirjaimet ovat kovin haalistuneet, mutta muistan kiven kertoman ulkoa. Äidin nimi loistaa kirkkaana. Hänen kultakirjaimensa eivät ole kivessä loistaneet kuin vajaat neljä vuotta. Isän kirjaimet alkavat haalistua. Sentään kohta 30 vuotta sitten...mutta muistonsa ei ole haalistunut. Amanda, Matti, Olga, Jalmari....
Pistän neilikat maljakkoon ja lähden.
Kaikesta hyvästä huolimatta tunnen jälleen kerran oloni kovin yksinäiseksi.
Sattumaa vai mitä, mutta monet elämäni tärkeimmät hetket olen ollut ihan yksin.
TI 15.5.
En muista, milloin olisin nähnyt niin rajua materiaalia. Jos vain vielä Yleisradio uskaltaa uusintana lähettää sen tason kamaa, niin katso ihmeessä. Ihan livenä. Ihan käsittämätöntä touhua...huh,huh...
Teemalta tuli tänään Suomen euroviisu-karsinnat vuodelta 1976. Oli kuin Neuvostoliiton tv-lähetystä olisi seurannut. Markku Arollakin joku ihme kasakka-paita. Puhumattakaan Tampereen raadin puheenjohtajan muhkeimmista poskiparroista mitä 70-luvun brezneviläinen Suomi on nähnyt! Studion sairaanvihreä flyygeli, miessolistien ruskeat puvut ja studion oranssin ruskea sävytys. Can-can, juontajan arkaainen jäykkyys....
Olin 13-vuotias, kun tuon saman katsoin ja otin sen enemmän kuin täydestä todesta. Petyin ankarasti, kun Fredin Pylly vasten pyllyä pum-pum ei voittanut. Suomalaisen kansanperinteen "aito" sävelkudelma ei vakuuttanut euroviisusiskojamme eikä -veljiämme. Kuten ei niin monena muunakaan vuotena.
Kaikessa rajuudessaan loistavaa ajankuvaa paitsi sen ajan tv-osaamisen tasosta myös 70-luvun Suomesta.
Euroviisut eivät ole jaksaneet minua innostaa enää aikoihin. Lordi päästi meidät kansallisesta häpeästä. Kiitos! Sen verran viisuvuoden tasanteella olen, että Venäjä tulee erottumaan. Jälleen uutta erilaista. Mitä lie seuraavaksi....vauvat lavalle...?
SU 20.5.
Elämän ja siihen kuuluvien tosiasioiden hyväksyminen on vain niin vaikeata.
Niin vaikeata, että sattuu.
Sattuu välillä ihan fyysisenäkin kipuna, henkisestä puhumattakaan.
<< Takaisin arkistoon
|
|
