| |
TO 7.5.
Todellisia tarinoita on pitkään radiosta (YLE 1) tullut ohjelma. Nyt kuuntelin ohjelmaa taikinajuurista. Tuli kunnon ruisleivän kaipuu.
Muistan hamasta lapsuudesta vielä sen, että pirtin katossa oli vaikkanat. Eli pari riukua, joihin reikäleivät pujotettiin. Siellä ne riippuivat. Ja oli kodikasta. Ja hyvä tuoksu!
Se oli kuin joku huonekalu tai joku sisustustrendi. Nyt kun on muodikasta mm. tehdä pieniä tikapuita heinäseipäistä ja myydä niitä kalliilla hinnalla sisustusvälineiksi, niin milloinkahan tulevat muotiin vaikkanat. Olohuoneen katossa pitkässä kepissä riippuvat rukiiset reikäleivät.
Äitevainaa teki maailman parasta ruisleipää. En ole syönyt koskaan mitään niin hyvää. Harmittaa, etten ottanut taikinajuurta ja opetellut kunnon ruisleivän tekoa.
Meillä oli iso taikinatiinu. Siihen äite teki ruisleipätaikinan. Se oli koko päivän iso urakka. Monta uunillista piti paistaa ja ne jälkiuunileivät olivat parhaita. Maistan vieläkin niiden maun.
Leipomispäivä ei ollut mulle mieluinen. Oli kuuma, kun uuni oli lämmitetty ja äite huhki ja huhki ja oli kiinni siinä leipomisessaan koko ajan. Mutta lopputulos oli palkitseva.
Kun mentiin kylään, niin vietiin lämpimäisiä. Se oli usein semmoisen keittiöpyyhkeen näköisen pyyhelinnan alla. Joka talossa oli omanmakuisensa ruisleipä - sen muistan hyvin. Minä en tosin ole niin tuoreen ruisleivän ystävä, vaan enemmän sitä jälkijättöistä. Jälkkäri on parasta.
Minulle ruisleivän maku on paljon tärkeämpi ja suurempi asia kuin joku viinin vuosikerta ja maku. Rypäleissäkin on eronsa, mutta suomalaisäitien leipomissa ruisleivissä on mielestäni jotain lähes pyhää.
Viimeksi pääsin kunnon ruisleivän makuun eduskuntavaalikampanjassani. Mulla oli pääartikkelina jämsäläinen ruisleipä. Kaksi oivallista jämsäläisemäntää leipoivat vaalikampanjani avajaisiin v. 2007 ruisleipiä. Niin eri makuisia - mutta kummatkin niin hyviä. Muistan, kun niitä autossani kuskasin, niin mikä herkullinen tuoksu oli auton sisällä.
Tämä kansa on kokenut kovia. Nälkävuodet yksi esimerkki.. Tällä kansalla on ollut liian usein leivästä puute. Sitä on jatkettu männynnivalla. Ja leipä on siunattu. Ja voideltu - jos voita on ollut - päällimmäiseltä puolen.
En ole vuosiin syönyt aitoa ruisleipää. Pelkkää kaupan Oululaisen jälkkäriä, joka kaupan valikoimista mielestäni paras.
TI 12.5.
Ratio yllätti - jälleen. Tuli joku semmoinen sävelmä, jossa oli mukana ryhävalaiden ääntelyä.
Minä luulin, että Ahlmanin lehmät on päästetty laitumelle.
Siinä mulla riittikin pohtimista, miten voi olla samanlainen ääni valaalla ja lehmällä. Ovathan ne niin erilaiset elukat. Ja onhan niissä samaakin - kuten lempeys. Ei lauhkeampaa ja lempeämpää luontokappaletta ole kuin lehmä. Ei se ketään häiritse. On tyytyväinen elämäänsä. Ei mylvi, ei heilu holtittomasti, ei potki eikä sätki. Ainoa vaara on, että kakki tulee yhtäkkisesti. Ja lehmä ei ole koskaan kovalla.
Mutta senkin voi eliminoida, ettei mene lehmää liian liki. Ja kahtoo, mihkä jalakansa pistää, kun pellolla kävelee.
Valaita en ole koskaan nähnyt. Enkä tule näkemäänkään. Vaikka maailma kuinka muuttuu, niin ei se niin paljon muuttu, että tässä Tampere-Jämsä-Jyväskylä akselilla uimareissulla valaita kahtelisin.
KE 13.5.
Flooran päivä - 167 vuotta Maamme-laulun ensiesityksestä Kum-kentän juhlassa Helsingissä.
Flooran päivä. 13 päivä. Minulla alkavat kaikki kuukauden päivät olla 13. päiviä.
TI 19.5.
Kun tämä jännittävä päivä kääntyi vihdoin illaksi, saatoin pistää kädet ristiin ja kiittää. Onhan tämä ollut eräs elämäni kaikkein tärkeimmistä ja merkittävimmistä päivistä - ei todellakaan mikään tavallinen tusinatiistai.
TI 26.5.
Takana on kova viikko. Rankkoja päiviä. Nyt kuitenkin on jälleen helpompi hengittää, on vapaampi olo. On jotenkin helpompi katsoa eteenpäin ja odottaa kesää.
Kaikenkaikkiaan tämä on ollut minulle hyvin vaikea ja vaativa kevät, joka on vienyt voimat aikalailla äärirajoille. Monenlaista odotusta, monenlaista toivetta, monenlaista pettymystä ja takaiskua. Välillä koko tulevaisuus näyttänyt ikävän epävarmalta.
Tänään kuitenkin on tässä pienessä ja lämminhenkisessä perhepiirissämme mukava tunnelma. Menee mukavasti, kun keskittyy vain näihin yksityiselämän perheasioihin ja jättää esim. työasiat miettimättä.
TO 28.5.
Tänään tapasimme ensimmäisen kerran suvun uusimman tulokkaan, ensimmäisen lapsenlapseni. Ihanan, pienen tyttövauvan, joka nukkuessaan yritti vähän avata toista silmäänsä nähdäkseen, kuka siellä oikein puhuu. Kuulihan pieni prinsessa ensimmäisen kerran pappansa äänen.
Olen ottanut uuden statukseni ilolla vastaan. Tunnen isovanhemmuudestani paitsi suurta iloa, niin myös nöyryyttä. Ymmärrän samalla, että uudet sukupolvet tulevat ja entiset vetäytyvät pikkuhiljaa taustalle. Vaikka en tässä nyt kuitenkaan meinaa vielä mitään luovuttaa. Olisihan työuraakin vielä jäljellä pitkä siivu.
Mutta olen realisti ja ymmärrän, että lopulta kaikki on lainaa vain. Niin pieni aika vielä siitä, kun Maijakin oli pieni tyttö. Ja nyt hänellä on jo oma perhe, mikä on hieno asia.
Lopulta jää vain se ainoa, mikä ei lainaa ole: muistot. Niiden runsaudessa yhä enemmän aikani kuluu ja kuluu ja kuluu. Pitäisi kai vielä kuitenkin myös tehdä uusia muistoja tulevien iltojen muisteltaviksi eikä vielä tyytyä keskittymään vain muistelemiseen vaan nimenomaan tekemiseen.
Siis pitäisi.
LA 30.5.
Oli mukava käydä parissa yo-juhlissa ja nähdä myös tuttujen lisäksi sukulaisia.
Ja oli mukava törmätä yllättäen kahteenkin eri tuttuun sieltä kultaisen nuoruuteni kultaiselta 80-luvulta. Tapasin ensin yhden TV 2:n toimittajan, jonka kanssa teimme aikanaan yhdessä lastenohjelmia ja seuraavassa paikassa erään oopperan kuorolaisen samalta vuosikymmeneltä.
Voi että oli taas paljon muisteltavaa.
Miten oli kaunista ajella kauniissa kesäillassa Jyväskylästä Jämsään. Tuota tieosuutta olen elämäni aikana kuitenkin kaikkein eniten höylännyt. Olihan mulla aikanana monenlaista sivuhommaa Jyväskylässä, joten kyllä mä sitäkin kaupunkia kohtaan tunnen pelkkää lämpä ja välillä kaipaan niitäkin katuja.
<< Takaisin arkistoon
|
|
